Kansalaissodan alkuvaiheen tapahtumat Porvoon seudulla J.O.Hannulan teoksen "Suomen vapaussota" mukaan

Matti Hilli:
J.O.Hannulan "Suomen vapaussodan historia" - teoksen esittely

Kun sotakorkeakoulun sotahistorian opettajan, majuri J.O.Hannulan teos "Suomen vapaussodan historia" vuonna 1933 ilmestyi, oli kysymyksessä ensimmäinen laaja sotatapahtumien yleisesitys. Teoksen arvoa nostaa erityisesti se, että siinä oli kyetty yhdistämään vuoden 1918 tapahtumista kertova laaja ja hajanainen lähdeaineisto yhtenäiseksi esitykseksi.

Toisaalta Hannulan teos on leimallisesti voittaneen puolen historiaa, jota sävyttää 1930-luvulla vallinnut syvä juopa sodan osapuolten välillä. Kirjoittaja ei juurikaan erittele sotaan johtaneita yhteiskunnallisia syitä, vaan ajalle uskollisena kuvaa osapuolten motiivit mustavalkoisina kuvina: jääkärien ja valkoisten puolella motiivina on isänmallisuus ja uskollisuus esivallalle, punaisten puolella taas rivimiehet ovat harhaan johdettuja ja punaiset päälliköt rikollista ainesta, usein jopa enemmän tai vähemmän henkisesti sairaita. Punaisten toiminnan raakuutta korostetaan samalla, kun valkoisten toimesta tapahtuneista väkivallanteoista vaietaan. Teos ei siten näiltä osin täytä tasapuolisuuden ja historiallisen kritiikin vaatimuksia, mutta tarjoaa kuitenkin varsin mielenkiintoisen ja jäntevän kuvauksen monista vuoden 1918 tapahtumista, erityisesti keskeisistä taistelutapahtumista.

Lähteiden epätasaisuudesta johtuen eräät tärkeätkin kansalaissotaan liittyvät seikat jäävät vähälle huomiolle. Tällainen – Porvoon seudun kannalta harmillinen puute – on Saksanniemen ratsupoliisikoulun historian sivuuttaminen muutamalla epämääräisellä maininnalla. Sen sijaan kuvaus sodan alkupuolen tapahtumista Porvoon seudulla on seikkaperäinen ja jännittävä kertomus, jonka yhteyksiä sodan kokonaistilanteeseen pohditaan varsin kattavasti.

Teoksen lähdeluettelossa mainittu,  Helsingissä 1918 julkaistu Torsten Helsingiuksen kirjoittama teos Pellingekåren on ilmeisesti ollut pääasiallisena lähteenä jäljempänä olevaan kuvaukseen. Mikäli tekijänoikeusseikat eivät enää ole esteenä, tulisi Pellingekåren-teos kopioida "Porvoon plutoonan" kokoelmiin, jos teoksen kappale jostakin on saatavissa.

Kirjoittaja, Joose Olavi Hannula syntyi Turussa 1900; hänen isänsä oli tuomiorovasti Edward Hannula. J.O. Hannula kävi kadettikoulun 1919-21 ja sotakorkeakoulun 1927. Hän palveli mm. 1 D:n esikunnassa, sotakorkeakoulussa sotahistorian ja strategian opettajana, pääesikunnassa sekä jatkosodan aikana JR 52:n komentajana ja 3. Pr:n komentajana. Vuonna 1940 everstin arvon saanut Hannula kaatui Sallan rintamalla kesäkuussa 1944.

Tässä julkaistava osa "Kerava-Pellinki" sisältyy lukuun "Uudenmaan suojeluskuntajoukkojen nujertaminen" teoksen III-osiossa "Punaisten hyökkäystoiminnan aika" (ss.110 – 117). Valokuvasta ei ole merkitty lähdetietoja.

Kirjoituksen teksti on skannattu ja oikoluettu kirjan tekstiä vastaavaksi; toisin sanoen kieliopillisesti vanhentuneita lyhenteitä, oikeinkirjoitustapoja tai sanoja ei ole korjattu. Varsinaisia painovirheitä ei tekstissä näyttänyt olevan.

Hannulan kertomus on paitsi mielenkiintoinen ja jännittävä kertomus, myös esimerkillinen tarina miehistä, jotka kotiseutuaan puolustaakseen eivät epäröineet tarttua aseisiin tilanteessa, jossa lopputuloksesta ja taistelun onnistumisesta ei ollut varmaa käsitystä.

Teoksen tunnistetiedot: J.O.Hannula: Suomen vapaussodan historia. Porvoo – Helsinki 1933, Werner Söderström Osakeyhtiö.

Esipuheen lähteenä on e.m. teoksen lisäksi käytetty teosta Yrjö A. Jäntti (toim.): Suomen sana, osa 6.

J.O.Hannula:
Suomen vapaussodan historia - teoksen  Porvoon seutua koskeva luku

Uudenmaan suojeluskuntajoukkojen nujertaminen.

Kerava - Pellinki

Sipoon, Porvoon ja Loviisan seudut olivat jääneet valkoiseksi saarekkeeksi punaiseen valta-alueeseen. Näiden seutujen enemmistönä oleva valkoinen väestö oli valmistautunut mahdollisuuksiensa mukaan torjumaan eri tahoilta odotettavissa olevia punaisten hyökkäyksiä. Sipoossa oli saatu aseistetuksi noin 110 miehen vahvuinen osasto, mutta lisäksi oli paikkakunnalle saapunut suunnilleen saman verran Helsingin suojeluskuntalaisia jääkäri Väinö Petreliuksen johdossa. Näistä kahdesta komppaniasta oli muodostettu Petreliuksen johtama "pataljoona", mikä tuli vihreiden käsivarsinauhojensa johdosta tunnetuksi "vihreänä pataljoonana". Porvoon seudun suojeluskuntien vahvuus kohosi korkeintaan 600 mieheen, joista kuitenkin vain noin 300:lla oli aseet. Sotilaskiväärejä oli vain 150 ja patruunia kutakin kohti noin 50. Myös oli onnistuttu hankkimaan 4 konekivääriä ja pari tuhatta patruunaa kutakin kohti. Näistä aseista oli kuitenkin yksi luovutettu "vihreälle pataljoonalle". Mäntsälän, Pornaisten ja Askolan suojeluskuntalaisista oli saatu muodostetuksi 120 miehen vahvuinen aseistettu osasto - pieni, mutta erinomaisen reipas joukko! Loviisan seudun korkeintaan 300 miehen vahvuisesta osastosta oli noin 100 miestä aseistettu sotilaskiväärein ja niihin verrattavin asein.

Päämajasta tulleen määräyksen nojalla toimi Itä-Uudenmaan suojeluskuntien ylipäällikkönä vapaaherra Gustaf Silfverhjelm, joka oli nuoruudessaan toiminut jonkin vuoden sotilaana. Hänen tehtävänsä ei ollut suinkaan helppo. Noin 1300 miehen vahvuisilla, kirjava-aseistuksisilla ja hajanaisilla voimilla oli ryhdyttävä saarrostetussa asemassa torjumaan monin verroin ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksiä.

Ensimmäiset päivät kapinan puhkeamisen jälkeen kuluivat Itä-Uudenmaan valkoisella alueella rauhallisesti. Suojeluskunnat olivat täydellisesti tilanteen herroina, eikä odotettua punaisten hyökkäystä kuulunut toistaiseksi; kapinan keskusta lähellä oleva Sipookin sai olla rauhassa. Johdolla oli sangen hämärä käsitys tilanteesta. Valkoisen armeijan ylipäällikön virallisten tiedonantojen lisäksi saapui Porvooseen suuresti liioiteltuja voitonsanomia, tuntemattomalta taholta tulleita, mahdollisesti provokatoorisessa tarkoituksessa sepitettyjä. Porvoossa saatiin se käsitys, että sota tulisi muodostumaan aivan lyhyeksi, Kenraali Mannerheim näytti olevan voimineen voitokkaasti etenemässä etelää kohti. Itä-Uudenmaan suojeluskuntien johto piti välttämättömänä ryhtyä aktiiviseen toimintaan.

Porvoossa sijaitsevassa esikunnassa edustivat sotilaallista asiantuntemusta vapaaherra Silfverhjelmin lisäksi kapteeni T. Nummelin sekä jääkärit G. Stenbäck ja S.-V. Pekkola, jotka olivat toimineet suojeluskuntien harjoittajina. Tammikuun 30 p:nä pidetyn sotaneuvottelun päätökseksi tuli suorittaa hyökkäys Keravan asemalle. Valtaamalla asema päästäisiin mahdollisesti lennätinyhteyteen kenraali Mannerheimin kanssa, jolloin saataisiin varmoja tietoja tilanteesta muualla maassa, sekä samalla lähempiä toimintaohjeita. Lisäksi oli Keravan työväentalolla ilmoitettu olevan suurehko asevarasto, mikä tulisi olemaan arvokas voimanlisä suojeluskunnille. Vihdoin arveltiin pääradan katkaisemisen - vaikkapa vain tilapäisenkin auttavan jollakin tavalla kenraali Mannerheimin joukkojen toimintaa.

Hyökkäystä varten keskitettiin tammikuun 31 p:n vastaisena yönä Nikkilään noin 500 miestä, vahvistuksenaan kaksi konekivääriä. Johto oli uskottu jääkäri Stenbäckille, Itä-Uudenmaan suojeluskuntain ylipäällikön, vapaaherra Silfverhjelmin jäädessä Porvooseen.

Tammikuun 31 p:n aamuna klo 7 tienoissa alkoi sitten saarrostavaksi suunniteltu hyökkäys Keravan asema-aluetta vastaan. Onnistumisen ensimmäinen edellytys olisi ollut yllätys, mutta todellisuudessa hyökkääjä kohtasi varuillaan olevan, konekivääreineen puolustukseen valmistautuneen vihollisen. "Porvoon esikunta" ei ollut osannut pitää suunnitelmaa omana tietonaan; jo 30 p:n iltana koko Porvoo puhui seuraavana päivänä suoritettavasta sotaretkestä, ja kaupungin punaiset kiiruhtivat toimittamaan tietoa Keravalle. Kun hyökkäykseltä lisäksi tuli puuttumaan yhtenäinen johto ja vihdoin osa joukkoja eksyi eikä joutunut lainkaan mukaan taisteluun, ei ole ihmeellistä, että hyökkäys epäonnistui, vaikka puolustaja lieneekin ollut lukumääräisesti jonkin verran heikompi. Yritys osoittautui liian vaikeaksi todellista johtoa vailla oleville ja kokonaan kouluttamattomille joukoille. Silti monet taistelun yksityiskohdat osoittivat, ettei rohkeutta ja neuvokkuutta suinkaan puuttunut.

Parin tunnin taistelun jälkeen valkoiset keskeyttivät hyökkäyksen ja perääntyivät. Viisi miestä oli kaatunut ja 9 haavoittunut, minkä lisäksi punaiset surmasivat neljä vangeiksi saamaansa suojeluskuntalaista. Punaisia kaatui heidän omien ilmoituksiensa mukaan 6 ja haavoittui 5.

Keravan-retki perustui kieltämättä asiallisiinkin näkökohtiin ottaen huomioon "Porvoon esikunnan" silloisen käsityksen tilanteesta. Tämä käsitys ei kuitenkaan vastannut lainkaan todellista tilannetta.

Jos tätä pidetään taustana, saattaa koko yritys näin jälkeenpäin arvosteltuna tuntua mielettömältä. Parhaimmassakin tapauksessa välitön hyöty olisi jäänyt sangen pieneksi. Lennätinyhteyttä kenraali Mannerheimin kanssa ei olisi enää voitu aikaansaada, eikä Keravan työväentalolla ollut todellisuudessa mainittavaa asevarastoa. Rataa taas ei olisi voitu pitää pysyvästi katkaistuna, sillä jo aamupäivän kuluessa olisi sekä Helsingistä että pohjoisesta päin lähetetty Keravalle punaisia ja venäläisiä apujoukkoja, jotka musertavan ylivoimaisina olisivat lyöneet asemalle tunkeutuneen valkoisen osaston. Mahdollisuuksia ei ollut myöskään rikkoa rataa niin, että siitä olisi aiheutunut tehokasta haittaa liikenteelle.

"Porvoon esikunnan" kannalta yritys epäonnistui täydellisesti, ja myöskin joukkojen mielialaan se vaikutti huomattavan masentavasti. Mutta Keravan asemalle suoritettu hyökkäys ei silti jäänyt suinkaan merkityksettömäksi. Päinvastoin voidaan liioittelematta väittää, että sillä tuli olemaan välillisesti suorastaan ratkaiseva vaikutus sodan kulkuun.

Punaisessa yleisesikunnassa oli, kuten aikaisemmin jo on kerrottu, tammikuun 28 p:stä lähtien vallinnut melkoisen hermostunut mieliala. Pohjoisesta oli tullut jatkuvasti viestejä Mannerheimin joukkojen voitoista, ja eri tahoilla Etelä-Suomessakin valkoiset näyttivät valmistautuvan hyökkäykseen; Helsingissäkin luultiin piileskelevän vahvoja voimia. Tulipa sitten vihdoin 31 p:n aamuna punaiseen päämajaan tieto hyökkäyksestä Keravalle. Kauhua ja sekasortoa! Pelättiin jotakin suurisuuntaista Helsinkiä vastaan suunniteltua yritystä. Keravalle lähetettiin kiireesti apua. Pahin säikähdys meni tosin pian ohi, kun saatiin kuulla, että valkoiset olivat perääntyneet, mutta silti tilanne näytti mitä arveluttavimmalta. Punaisessa yleisesikunnassa oltiin nyt sitä mieltä, että Itä-Uudenmaan "lahtarijoukot" muodostivat vakavan uhkan punaisten valta-asemalle. Tämän vihollisen taholta uhkasi välittömin vaara; se oli ensi sijassa tuhottava.

Punainen yleisesikunta pani käyntiin suuren saarrostavan hyökkäysliikkeen Itä-Uudenmaan suojeluskuntia vastaan. Päävoimat suunnattiin Malmilta ja Keravalta Sipoon kautta Porvoota kohti. Loviisaa kohti suunnattiin niin ikään vahvoja voimia Kouvolasta ja Kotkasta. Järvenpäästä ja Lahdesta lähetettiin joukkoja Mäntsälän ja Myrskylän kautta sulkemaan valkoisilta tiet pohjoista kohti. Kaikkiaan tähän hyökkäykseen käytettiin vähintään 4 000 miestä - punaisten parhaita joukkoja -, jotka täten joutuivat pitkäksi aikaa sidotuiksi toisarvoisiin sotatoimiin. Päärintamalla oli ratkaisu samaan aikaan hiuskarvan varassa. Itä-Uudenmaan suojeluskunnat olivat siten tietämättään tulleet suorittaneeksi tehokkaan harhauttamishyökkäyksen.

Helmikuun 5:nä Runebergin päivänä, alkoi Porvooseen saapua eri tahoilta hälyttäviä uutisia. Sipoossa punaiset hyökkäilivät; Mäntsälän ja Myrskylän kautta oli etenemässä vahvoja vihollisvoimia. Itä-Uudenmaan suojeluskuntien johto joutui tavattoman vaikeaan ratkaisuun, tilanteeseen, mistä se ei kyennyt enää kunnialla selviytymään. Näille voimille oli virallisesti nimitetty päällikkö, mutta silti niiltä puuttui todellinen johtaja. Todellisuudessa hoiti asioita monipäinen esikunta eikä tällaisten johtoelimien ole sodassa koskaan kuultu päässeen neuvotteluineen selviin, rohkeihin päätöksiin. Silloisessa tilanteessa eivät puolinaiset toimet voineet riittää. Vaadittiin todellakin rohkeata päätöstä ja sen johdonmukaista toteuttamista. Mutta edellytykset puuttuivat, kuten sanottu.

Helmikuun 6 p:nä vihollinen painoi jo ankarasti lännestä, pohjoisesta ja idästä. Sipoossa viivyttivät "vihreän pataljoonan" etumaiset osat joukkueenjohtaja Ivar Ståhlen johdolla sitkeästi monin verroin ylivoimaisen vihollisen etenemistä väistyen vain askel askelelta. Etelä-Askolaan oli 5 p:nä lähetetty Porvoosta yksi komppania Myrskylän tietä etenevää vihollista vastaan. Nämä kaksi punaista Lahdenkomppaniaa kääntyivät takaisin heti saatuaan kuulla valkoisten tulosta Askolaan eivätkä sittemmin enää ottaneet osaa näihin sotatoimiin. Valkoisesta komppaniasta vedettiin puolet samana päivänä takaisin Porvooseen.

Mäntsälän suunnassa olivat punaiset työntäneet paikkakunnan pienen suojeluskunnan kirkonkylästä Sääksjärven kylän yli pitäjän kaakkoiskulmaan Askolan rajalle. Loviisan ja sen lähiseutujen suojeluskuntalaiset taistelivat niin ikään 6 p:nä jääkäri A. Kempin johdolla kaupungin itäpuolella ylivoimaista vihollista vastaan. Iltaan asti käytiin taistelua, punaisten kärsiessä melkoisia tappioita. Mutta pimeän katkaistessa taistelun olivat myöskin valkoisten vähäiset ampumatarpeet loppuun kulutetut. Asema näytti toivottomalta, varsinkin kun Porvoon esikunta, minkä kanssa oltiin puhelinyhteydessä, ei luvannut apua, vaan kehoitti perääntymään Porvooseen. Matka Porvoota kohti aloitettiinkin samana iltana, mutta ennen kuin oli päästy 7 p:nä perille, tuli tieto, että Porvoon joukot olivat lähteneet kaupungista. Tämän johdosta Loviisan joukko hajaantui, suurimman osan lähtiessä saaristoon seikkailemaan. Mutta Loviisan taistelu oli järkyttänyt punaisia joukkoja siinä määrin, että ne perääntyivät yön halki hyvää vauhtia, osaksi Pyhtään kirkonkylään asti. Vasta seuraavana aamuna, saatuaan tiedon valkoisten perääntymisestä, punaiset marssivat Loviisaan ja ottivat kaupungin haltuunsa.

Helmikuun 6:tta voitaneen pitää Itä-Uudenmaan valkoisten joukkojen viimeisenä mahdollisuuksien päivänä. Sivustat olivat Sipoossa ja Loviisassa tosin uhattuina, mutta johdolla oli Porvoossa vielä käytettävänään noin 300 aseistettua miestä ja 3 konekivääriä. Mäntsälässä tai Loviisassa olisi epäilemättä saavutettu voitto, jos näiden voimien pääosa olisi heitetty jompaankumpaan suuntaan. Joka tapauksessa olisi vihollisen etenemistä voitu siten tehokkaasti viivyttää, mutta kieltämättä oli myös sangen suuria mahdollisuuksia suorittaa läpimurto pohjoiseen Myrskylän kautta ja edelleen Lahden—Kouvolan välistä. Tietystikin tällaisen yrityksen toteuttaminen olisi voinut vaatia melkoisiakin uhreja, mutta tuskin suurempia kuin mitä joukko sittemmin todellisuudessa joutui antamaan.

Täytyy myöntää, että Itä-Uudenmaan suojeluskuntien johdon hermot joutuivat kovalle koetukselle, kun hälyttäviä tietoja ylivoimaisen vihollisen etenemisestä saapui jatkuvasti joka suunnalta. Porvoossa olevan 300-miehisen reservin pääosa jätettiin käyttämättä; yksi joukkue ja lisäksi Askolassa jo ennestään oleva porvoolainen joukkue lähetettiin A. Tapiolan johdolla 7 p:n aamuna tukemaan mäntsäläläisiä. Kun näinä joukot olivat yhtyneet. Mäntsälän Sääksjärven eteläpuolella olevaan paikalliseen osastoon, oli Tapiolalla kaikkiaan käytettävänään noin 150 miestä. Näillä suoritettiin nyt reipas, yllättävä hyökkäys Sääksjärven kylään sijoittunutta vihollista vastaan. Hyökkäys onnistui sangen hyvin; punaisia kaatui lukuisasti, ja valkoiset saivat saaliina konekiväärin. Vähitellen hyökkäys kuitenkin pysähtyi ja kehittyi paikalla käydyksi tulitaisteluksi. Iltaan mennessä valkoisten ampumavarat alkoivat. loppua ja ylivoimainen vihollinen näytti pääsevän saarrostamaan, joten Tapiola keskeytti taistelun ja veti joukot lähellä olevaan Monninkylään

Sillä välin olivat Porvoon esikunnan herrojen hermot pettäneet "vihreän pataljoonan" jatkaessa ylivoimaisen vihollisen painostamana perääntymistään Porvoota kohti ja loviisalaisten väistyessä idästä päin. Ampumatarpeet olivat jo varsin vähissä, kaikki näytti olevan hukassa. Itä-Uudenmaan suojeluskuntien ylipäällikkö, vapaaherra Silfverhjelm ja hänen esikuntansa päättivät yksinkertaisesti hajoittaa komentoonsa uskotut joukot. Antamatta mitään ohjeita johto vain tiedoitti hajoituspäätöksen. Itse kunkin oli yritettävä pelastua parhaan kykynsä mukaan.

Seurauksena oli tietysti pakokauhu niin joukkojen kuin väestönkin keskuudessa. Pakolaisia alkoi hakeutua lukuisasti saaristoa kohti. Kun "vihreä pataljoona" ja Mäntsälässä taistellut Tapiolan joukko saapuivat illalla Porvooseen, vallitsi kaupungissa jo täydellinen sekasorto. Vapaaherra Silfverhjelm ja muutamat hänen esikuntansa jäsenistä olivat jo lähteneet kaupungista.

Tällöin puuttui "vihreän pataljoonan" yhdenkolmatta vuoden ikäinen komentaja jääkäri Petrelius asiain kulkuun. Tämä nuorukainen tunsi elävästi sotilaan ja jääkärin velvollisuuden johtajiensa hylkäämää neuvotonta joukkoa kohtaan. Hän kehoitti kaikkia niitä, jotka halusivat olla hänen johtonsa alaisia, kokoontumaan kaupungin torille. "Vihreän pataljoonan" pääosa, suuri osa Porvoon suojeluskuntalaisia sekä pienehkö määrä Mäntsälän ja Loviisan miehiä kokoontuikin määräaikana torille, missä Petrelius otti joukon komentoonsa.

Matka suunnattiin nyt kaakkoa kohti, saaristoon. Muutamat entisen esikunnan jäsenistä, mm. johtaja M. Ekblom ja jääkäri G. Stenbäck, lähtivät vasta kaikkein viimeisten joukossa kaupungista hankittuaan illan ja yön kuluessa tarmokkaasti joukoille ajoneuvoja, muonaa ja rahaa. Petrelius oli aikonut harhauttaa vihollisen ja yrittää saariston kautta kiertäen jostakin sopivasta kohdasta pohjoista kohti. Ennen pitkää hän kuitenkin luopui tästä ajatuksesta; näytti olevan jo liian myöhäistä yrittää pohjoiseen. Sen sijaan päätettiin koettaa järjestää Helsingistä laiva, joka noutaisi joukon Pellingistä.

Joukko majoittui siis toistaiseksi Pellingin saarille. Pari päivää kului kaikessa rauhassa; onnistuttiinpa näinä päivinä saamaan Helsingistä 10 kivääriä ja 3 000 patruunaa, mikä voimanlisä merkitsi niissä oloissa paljon.

Punaiset olivat ottaneet helmikuun 8 p:nä Porvoon haltuunsa ja jatkoivat sen jälkeen yli tuhannen miehen vahvuisena joukkona, käytettävänään lukuisasti konekiväärejä ja 2 tykkiä, Pellinkiä kohti. He pitivät todennäköisesti saaristoon perääntynyttä suojeluskuntalaisjoukkoa suhteellisen helppona saaliina. 11 p:n aamuna he aloittivat hyökkäyksensä jäitse yli salmen, minkä etelärannalla valkoiset Petreliuksen ja Stenbäckin johdolla olivat ryhmittyneet puolustukseen. Hyökkäys torjuttiin verisesti. Punaiset yrittivät vielä toistamiseen rintamahyökkäystä, mutta sekin lyötiin takaisin suurin tappioin. Myöhemmin suoritetut saarrostusyritykset torjuttiin niin ikään, mutta samalla oli valkoisten noin 300 miehen suuruinen joukko tullut hajoitetuksi yli 4 km:n levyiselle rintamalle. Mutta punaisten tykistö ampui niin kehnosti, ettei sillä ollut minkäänlaista vaikutusta puolustajiin; myöskin kivääri- ja konekiväärituli suunnattiin liian korkealle, joten valkoisten tappiot jäivät pieniksi - 2 kaatunutta ja 11 haavoittunutta. Avointa jäätä hyökkäävien punaisten tappiot kasvoivat sen sijaan erittäin suuriksi - itse he ovat ilmoittaneet 13 kaatunutta, mutta todellisuudessa kaatuneita lienee ollut useita kymmeniä.

Illansuussa paukkuivat puolustajien kivääreissä jo viimeiset patruunat. Edessä oli ylivoimainen vihollinen, selän takana lainehti talvinen Suomenlahti. Taistelua ei ampumatarpeiden puutteessa voitu enää missään tapauksessa jatkaa seuraavana päivänä. Jäljellä oli enää vain yksi mahdollisuus, marssi jäitse sisäsaariston kautta punaisten linjojen ohi. Tämä uhkarohkea yritys onnistuikin seuraavana yönä, joten joukko pelastui viime tingassa kammottavalta tuholta.

Joukkoa ei kuitenkaan voitu enää pitää koossa; seuraavana, helmikuun 12 p:nä, se hajaantui kaikkiin ilmansuuntiin. Suuri osa jäi seikkailemaan saaristoon, mistä sitten maaliskuussa, Suomenlahden jäädyttyä, avautui mahdollisuus päästä jäitse Viron puolelle. Useimmat niistä, jotka pyrkivät Helsinkiin, joutuivat matkalla punaisten käsiin ja heidät surmattiin. Tämä kohtalo yhdytti myöskin jääkäri Väinö Petreliuksen, joka oli lähtenyt Helsingin-matkalle toimittaakseen pirstoutuneelle joukolleen apua.

Etelä-Suomen punaiset voimat vapautuivat nyt Länsi-Uudenmaan suojeluskuntajoukkoja vastaan.

Teoksessa oleva kuva Pellingin miehistä: