Karoliinien haudalla

 

Lukijalle

 

Kesällä 2001 tein retken Norjan Trøndelagiin, lähellä Trondheimin kaupunkia sijaitsevalle Sylenin (ruots. Sylten) tunturimassiiville. Matkan tarkoitus oli tutustua seutuun, jossa lähes neljätuhatta Ruotsin Kuninkaan Kaarle XII:n sotilasta, karoliinia, menehtyi perääntymismarssin aikana alkaneeseen lumimyrskyyn ja pakkaseen. Sotilaista yli puolet oli suomalaisia.

 

Tuon kuolemanmarssin reitti on nykyisin suosittua vaellusseutua. En kuitenkaan halunnut kulkea merkittyjä polkuja pitkin, koska tarkoitukseni oli selvittää vanhan tarinan todenperäisyys: löytää tunturiylängöltä yli kahdentuhannen miehen unohdettu joukkohauta.

 

Löysinkin karoliinien haudan, mutta en ehkä siten, kuin olin aluksi suunnitellut.

 

Edellisvuotiseen tapaan halusin tallentaa lomaltani tarinan CD:lle kuvasarjaksi; jättääkseni sirpaleen itse koostettua henkistä perintöä tyttärilleni. Kuvasarjaa laatiessani huomasin kuitenkin, että kaikkien tuohon – sinänsä lyhyeen – vaellukseen liittyvien kokemusten ja ajatusten mahduttaminen kuvateksteihin ei ole mahdollista. Siksi tämä kirjoitus.

 

Kirjoitus sisältää ajatuksia ja kokemuksia tuntureilla vietetyiltä hetkiltä, mutta myös historiallista taustaa sekä karoliinien että tuntureille kuolleen kaukaisen sukulaiseni ja hänen sisarensa jälkeläisten – joihin myös minä ja tyttäreni kuulumme – vaiheisiin.  

 

Tämä kertomus ja sen liitteenä oleva samanniminen kuvasarja (PowerPoint) ovat muisto tuolta retkeltä.

 

Matti Hilli

 

 


Tyttärilleni Eevalla ja Marialle

 

Erkki Matinpoika

 

Rehellisesti sanottuna en tiedä Erkki Matinpoika Löijasta juuri mitään.

 

Vetelin  Räyringissä sijaitsevan Löijan eli Lassilan taloa hän ehti veroluettelojen mukaan lankonsa Hannin ja sisarensa Priitan jälkeen isännöidä vain vuodet 1712  - 1713, kunnes hänet Napuen taistelun jälkeen otettiin sotamieheksi Pohjanmaan rykmenttiin. Ennen niin vauraassa talossa ei ollut ketään muuta sotakuntoista miestä ja nuoren isännän oli itse astuttava riviin; isänmaallisuudesta, velvollisuudentunnosta vai pakosta, sitä emme voi tietää.

 

Koska kirkonkirjat tuhoutuivat isonvihan vuosina, emme voi saada selville hänen tarkkaa syntymäpäiväänsä. Hänen kuolinpäivänsä sen sijaan on tiedossa päivän tai kahden tarkkuudella, samoin summittainen kuolinpaikka. Varmuudella hän oli elossa vielä illalla 31. joulukuuta 1718  Trøndelagin fylkessä sijaitsevassa pienessä Tydalin kylässä. Sen jälkeen hänestä ei ole saatavana mitään tietoja, mutta on varsin todennäköistä, että hän paleltui kuoliaaksi Sylenin tunturimassiivin alueella aivan Norjan Trøndelagin ja Ruotsin Jämtlannin rajoilla. 

 

Historiantutkimuksen tehtävänä on kertoa asiat sellaisina kuin ne käytettävissä olevia lähteitä tulkitsemalla on mahdollista todentaa. Harrastelijalle sallittakoon kuitenkin mahdollisuus myös jossittelevaan pohdintaan: jos Erkki Matinpoika olisi jäänyt henkiin ja palannut isännöimään taloaan, olisi hänen sisarensa Vappu Matintytär elänyt loppuelämänsä miniänä aviomiehensä Matti Erkinpoika Strangin kotitalossa Vimpelissä. Ja silloin Vapun ja Matin esikoispoika ja samalla teidän isänne isoisän isoisän isosisän isoisä –  setänsä  mukaan hänkin nimeltään Erkki Matinpoika – olisi tuskin koskaan saanut  vaimokseen Kokkolan pitäjän ehkä merkittävimmän talollisen tytärtä.

 

Ja silloin ei myöskään minua tai teitä olisi olemassa; ei ainakaan tässä muodossa, missä me nyt olemme. Jokaisen yksilön menneisyys on taaksepäin laajeneva kudelma; jokainen uusi sukupolvi taaksepäin kaksinkertaistaa niiden pienten ja suurten tapahtumien määrän, josta perimämme ja meissä yhä elävä menneisyys muodostuu. Halusimme tai emme, kannamme joka hetki mukanamme menneiden sukupolvien perintöä; mennyttä meissä.

 

Puhtaan laskennallisesti Erkki Matinpojalla ja teillä on – ellei oteta huomioon ns. esivanhempainkatoa eli sitä tosiasiaa, että taaksepäin mentäessä samat yksilöt alkavat esiintyä yhä useammin eri sukuhaaroissa –  vain yksi 1024-osa yhteisiä perintötekijöitä (esivanhempien laskennallinen lukumäärä kasvaa toiseen potenssiin jokaisessa sukupolvessa; muistattehan tarinan shaahista ja shakkipelin keksijästä, joka halusi vain aina kaksinkertaistuvan määrän vehnänjyviä jokaiselta 64:ltä ruudulta – lopputulos olisi peittänyt koko maailman). Erkki Matinpoika ei siis biologisesti ole teille tärkeä; kyynisesti ajatellen hänen elämällään ei ole teille merkitystä, vaan hänen kuolemansa on conditio sine qua non sille, että te ylipäätään olette olemassa.

 

Joka tapauksessa hänen kuolemansa oli yksi syy siihen, että halusin lähteä kaukaisille ja autioille tuntureille etsimään kolmentuhannen sotilaan unohdettua hautaa. Tietyllä tavalla löysinkin kadonneen karoliiniarmeijan haudan. Tämä kertomus ja sen liitteenä oleva kuvasarja ovat tarina tuon haudan etsinnästä.

 

Ennen kuin siirrymme tuntureille, hyppäys ajassa taaksepäin: Ukraina 28.6.1709.

Suurvallan tuho

 

Kun suurvalta kuolee, tapahtuu se hitaasti ja tuskallisesti.

 

1700-luvun alun Ruotsi, tai Ruotsi-Suomi, kuten omahyväisesti ja epähistoriallisesti olemme oppineet sanomaan, oli   eittämättä suurvalta. Tunnuksenaan Pohjantähti, joka ei koskaan laske taivaanrannan alapuolelle ja kuninkaanaan Kaarle XII, joka lapsesta alkaen oli kouliintunut sotaan ja vain sotaan, se edusti koko maailmassa pelottavaa sotilaallista voimaa.

 

Kaarle XI kuoli vatsasyöpään pääsiäisenä 1697 ja  vain 15-vuotias Kaarle peri suurvallan kruunun. Samaan aikaan Venäjällä oli kasvamassa nuori hallitsija, Pietari I, myöhemmin tunnettu lisänimellä ”Suuri”. Pietari halusi muuttaa valtionsa osaksi Eurooppaa, ja siksi hän käänsi katseensa Ruotsin provinsseihin Itämeren rannalla.

 

Ruotsin suurvalta-asema oli rakennettu toisten valtioiden, Tanskan, Puolan ja Venäjän sekä nykyisen Saksan ja eräiden sen naapurimaiden muodostamien pikkuvaltioiden kustannuksella. Se, että kehitys johti iskuun suurvallan perustuksia  vastaan, Suureen Pohjan sotaan, on ennemminkin historiallinen väistämättömyys, ei yksittäisten tapahtumien tulos.

 

Sota alkoi Kaarlen kannalta voitokkaasti: Ruotsin aseiden ensimmäinen merkittävä strateginen operaatio oli Tanskan hyökkäysvoiman eliminointi kuudessa viikossa. Mutta vastassa oli uusi vihollinen, Venäjä, joka saatuaan päätökseen sotansa Turkin kanssa, käänsi aseensa Ruotsia vastaan. Edessä oli Kotkan, Pietari I:n ja Leijonan, Kaarle XII:n välinen taistelu, joka oli päättyvä Kotkan voittoon. 

 

Tarina sotaretkestä Venäjälle on pitkä, mutta sen loppupiste on selkeä: 28.6.1709 Poltavan kylässä nykyistä Ukrainaa Ruotsin armeijan jäännökset, 20 000 miestä, antautuivat päiväkausia kestäneiden veristen taisteluiden jälkeen venäläisille joukoille. Kuningas itse lähimpine miehineen pääsi pakenemaan Dneprin yli ja lopulta Turkkiin; ikään kuin tarkoituksella toteuttaakseen 150 vuotta vanhan ennustuksen:

 

Vuonna 1700 alkaa Idän kansa

alistaa valtaansa alle Pohjankulmaa

– siinä lähes onnistuen.

 

Seurueensa kanssa Hän pakenee,

kuunsirpin valtakuntaan.

 

(Michael Nostradamus)

 

Eeva ja Maria, muistatteko Pälkäneen leirintäalueen, jossa kävimme yhdessä useammankin kerran? Sen, jossa on kahta järveä yhdistävä joki ja paljon veneitä joen varrella? Ja ennallistettuja valleja jokivarressa?

 

Juuri sen joen varrella näyteltiin yksi Suomen kannalta mustimmista Suuren Pohjan sodan taisteluista. Kuninkaan paettua Turkkiin ja armeijan pääjoukon tuhouduttua tsaari Pietari suuntasi seuraavana vuonna aseensa Suomea vastaan. Juuri Pälkäneen Kostianvirralla näyteltiin yksi ratkaisevista tappioista: venäläiset eivät onnistuneet valloittamaan hyvin linnoitettuja asemia, mutta kiersivät suomalaisten sivustaan ylittämällä sumun turvin Mallasveden laudoista ja hirsistä kyhäämillään lautoilla.

 

Lopullisen iskun todistivat Pohjanmaan lakeudet. Eeva ainakin voi muistaa – Mari oli silloin vielä sylivauva –   käyntimme Napuen kentälle; siitä on valokuviakin. Tuolla taistelukentällä ratsuväki petti, ja talonpoikainen jalkaväki tuhoutui lähes viimeiseen mieheen. Suomi oli avoin vihollisen miehitykselle ja ison vihan karmeat ajat alkoivat.

 

Napuen tuhon jälkeen armeijan rippeet koottiin yhteen ja ryhdyttiin toimenpiteisiin joukkojen täydentämiseksi. Myös Pohjanmaan rykmentin rippeet täydennettiin uudella väenotolla. Tässä väenotossa Lohtajan komppaniaan astui sotamieheksi Löijan talon isäntä Erkki Matinpoika Löija varmaankin uskoen, että hänen tehtävänsä olisi kotiseudun puolustaminen.

 

Mutta toisin kävi. Pohjanmaan rykmentti määrättiin muun sotaväen mukana vetäytymään Ruotsiin ja jättämään omaisensa ja kotiseutunsa vihollisen armoille.  

 

Kuninkaan puolesta

 

Samaan aikaan, kun Erkki Matinpoika tovereineen vietti aikaansa alkeellisessa sotilasmajoituksessa Ruotsissa, palasi         Kaarle XII Tukholmaan. Hän oli viettänyt kuusi vuotta Turkissa  tai tarkemmin sanottuna pääasiassa nykyisen Moldavian alueella olevassa Benderin kaupungissa (nyk. Tighina) sulttaani Ahmedin vieraana – tai oikeammin  internoituna vankina. Kuninkaan poissa ollessa kuninkaan valtaneuvosto oli tosiasiallisesti johtanut valtakuntaa jonka itäinen osa, Suomi, oli venäläisten joukkojen miehittämä.

 

Kohta paluunsa jälkeen Kaarle ryhtyi valmistelemaan uutta sotaa – Tanskalle kuuluva Norja oli valloitettava, koska se tarjoaisi Ruotsille paremmat asetelmat sodan saattamiseksi voitolliseen lopputulokseen. Historiantutkimus ei vieläkään ole päässyt yksimielisyyteen siitä, mitä kaikkea tähän operaatioon kätkeytyi. Pietarin ja Kaarlen edustajat kävivät neuvotteluja Ahvenenmaalla, mutta tarkkaan ei tiedetä, mitä niissä loppujen lopuksi sovittiin. Väitetään jopa, että tehdyn sopimuksen mukaan kuninkaan suorittaman Norjan valloituksen jälkeen Ruotsi ja Venäjä yhdessä hyökkäisivät Skotlantiin ja suistaisivat sen hallitsijan valtaistuimelta.

 

François Voltaire kuvaa Kaarlen suunnitelmia värikkäästi:

 

”—1718 lähti Kaarle toisen kerran valloittamaan Norjaa. Hän oli niin hyvin laatinut kaikki suunnitelmansa, että toivoi kuudessa kuukaudessa pääsevänsä mainitun kuningaskunnan herraksi. Hän tahtoi mieluummin valloittaa lumen ja jään peittämiä kallioita talvisen kylmyyden keskellä, mikä Ruotsissakin, jossa ilmasto on lauhkeampi, tappaa eläimiä, kuin riistää kauniit saksalaiset maakuntansa vihollisen käsistä. Hän näet toivoi, että hänen uusi liittonsa tsaarin kanssa antaisi hänelle kohdakkoin tilaisuuden ottaa takaisin kaikki nuo maakunnat, sitäkin enemmän viehätti hänen kunniaansa riistää voittoisalta viholliselta kokonainen kuningaskunta”

 

(suom. A.O.Kallio).

 

Kuningas itse komensi pääarmeijaa, jonka tehtävänä oli vallata Etelä-Norjassa Tistedal-joen suussa oleva Fredrikstenin (norjaksi Fredrikshald)  linnoitus, Norjan lukko. Norjalaisvoimien hajottamiseksi ja jatkoyhteyksien avaamiseksi oli samaan aikaan pienemmällä armeijalla vallattava Trøndelag ja sen pääkaupunki Trondheim.

 

Tämä tehtävä annettiin suomalaisista rykmenteistä ja ruotsalaisesta nostoväestä koostuvalle armeijalle, jonka ylipäälliköksi nimitettiin suomalaissyntyinen kenraali Kaarle Kustaa Armfelt. Joukot koottiin Jämtlannin Duvediin, lähelle nykyistä Åren hiihtokeskusta. Sotavalmis joukko, 10 073 miestä ja 6 721 hevosta, aseistuksenaan miekkojen ja piilukkoisten kivääreiden ohella tykistöä , sai marssikäskyn 9.8.1718. Joukoista hieman yli puolet koostui suomalaisista komppanioista.

 

28. elokuuta  1718 ylitti Erkki Matinpoika  muiden Pohjanmaan rykmentin Lohtajan komppanian miesten kanssa Norjan ja Trøndelagin rajan.

 

Suomalaisjoukot Norjassa

 

Karoliiniarmeijan marssi Duvedista Norjan rajalle suoritettiin luoteeseen, Medstugu-joen vesistöreitin pohjoisrantaa seuraten. Seutu oli asumatonta ja tiestö kehnoa, mutta sitkeydellä ja kapulasiltoja rakentamalla joukot saavuttivat Norjan rajan ja etenivät kohti norjalaisten ensimmäistä etuvartioasemaa, Stenen skanssia lähellä Verdalin kirkonkylää (nykyinen Verdalsöran kunta). Suomalaisten riemuksi norjalaisjoukot perääntyivät vastarintaa tekemättä ja luovuttivat linnakkeen viholliselle. Samoin tapahtui muutama päivä myöhemmin Skonääsin linnakkeella (Skånes skans).

 

Suomalaisjoukoissa menestys nosti mielialaa, mutta ennenaikaisesti. Norjalaiset historioitsijat puolustelevat Trøndelagin puolustuksesta vastaavaa komentajaa, kenraalimajuri Wincentz Buddea sillä, että kyseessä oli taktinen sotaliike. Kenraalimajuri Budde oli kokenut sotilas ja hän tajusi vihollisarmeijan selvän ylivoiman ja säästi joukkojaan taisteluun Trondheimista.

 

Heti Norjan puolelle saavuttua alkoivat ruotsalais-suomalaiset joukot kärsiä huollon heikkoudesta. Huoltoyhteydet Ruotsin puolelta eivät toimineet ja vihollismaasta oli vaikea saada käyttökelpoisia elintarvikkeita edes pakolla; vuodentulo oli kehno ja viljankorjuu oli sotatoimien vuoksi jäänyt kesken. Ruotsalaisten kauhuksi suomalaiset keräsivät tuoreita jyviä ja söivät niitä sellaisenaan pelkän veden kera. Sivistyneet ruotsalaisupseerit tuskin silloin arvasivat, millaisia ”herkkuja” armeija nauttisi neljä kuukautta myöhemmin…

 

Huoltovaikeuksien, tautien ja vihollisen ylläköiden kiusaama armeija värjötteli sateisessa maakunnassa lokakuun loppuun. Eräiden aikalaiskuvausten perusteella kesä ja syksy 1718 olivat Trøndelagissa hyvin sateisia; ainakin jokien pinta oli poikkeuksellisen korkealla ja niiden ylittäminen oli vaikeaa sekä vedenkorkeuden että norjalaisten tarkka-ampujien vuoksi. Armeijan komentosuhteet olivat sekavat; kuninkaan lähettämä kuriiri saattoi tuoda Armfeltille viikkoja vanhoja, mutta äärimmäisen yksityiskohtaisia käskyjä, joista ei ollut mitään apua sotatoimien kannalta. Karoliinien  taistelumieli alkoi laskea.

 

Lokakuun lopussa kenraali Armfelt määräsi armeijan marssimaan Stjördalin kautta Trondheimin edustalle ja valloittamaan kaupungin. Marssi sujui hyvin, vaikka raskaan tykistön kuljettaminen liejuisia teitä ei ollut mahdollista; mukana kulkivat vain kevyet kanuunat. Armfelt oli Trondheimin porteilla, mutta hänellä ei ollut voimaa sen valloittamiseen; kevyiden kanuunoiden kuulat iskivät vain pieniä jälkiä Christiansenin linnoituksen muureihin ja Nidarosin kirkon seiniin. Kaupungin puolustus oli vahva – kenraali Budde oli onnistunut mobilisoimaan puolustusjoukkoja maakunnasta – ilman raskasta tykistöä valtaus ei olisi mahdollinen.

 

Pakkaset tulivat tuona vuonna aikaisin. Puutetta oli kaikesta, jopa polttopuista. Lopullisen iskun taistelumoraalille antoi joulukuun puolivälissä joukkojen tietoon tullut huhu kuninkaan kuolemasta. Päällystö yritti kumota huhua, mutta pian kaikki tiesivät, että kuningas oli saanut surmansa Fredrikstenin linnoituksen edustalla 30.11.1718 ammutusta luodista. Huhu, jota tähän päivään mennessä ei ole kyetty yhtä vähän kumoamaan kuin todistamaan oikeaksi myös väitti, että surmaluoti olisi tullut omalta puolelta.

 

Armfelt veti pääosan joukoista kaakkoon Haltdaleniin ja vetäytyi itse Tydalin pitäjään perustaen esikuntansa Öystbyn taloon. Tuli joulu ja palelevat ja nälkäiset miehet komennettiin komppanioittain jumalanpalvelukseen pieneen Haltdalenin sauvakirkkoon. Kirkossa oli hirvittävän kylmä ja suomalaiset osoittivat hartauttaan repimällä käsinveistetyn kuoriaitauksen ja muita kirkon koristeita polttopuiksi. Tämä tieto on norjalaisista lähteistä; suomalaiset ja ruotsalaiset historioitsijat vaikenevat ymmärrettävästi asiasta. Jumalanpalveluksen loppuvirsi sen sijaan muistetaan mainita. Se oli Lutherin ”Wår Gudh är oss en wäldig borg”, vaikkakin Erkki Matinpoika tovereineen veisasi sen varmaankin suomeksi, mikäli he eivät jurottaneet kirkossa hiljaisina.

 

Joulukuun 27. tai 28. päivä Armfelt sai käskyn lähteä viivyttelemättä perääntymismarssille Ruotsiin. Hänen käytettävissään oli kolme vaihtoehtoa: pohjoisen kautta tulotietä pitkin, Sylenin eteläpuolelta vanhaa ”pyhiinvaellusreittiä” pitkin tai suoraan Sylenin tunturimassiivin yli Handöliin. Kiertäminen pohjoiseen olisi asettanut joukot alttiiksi norjalaisten sivustahyökkäyksille ja etelän kautta tehty perääntyminen olisi ollut toivottoman pitkä, ennen kuin joukot saapuisivat asutuille seuduille. Armfelt päätti perääntyä suoraan yli tunturimassiivin Tydalista Jämtlannin Handöliin. Tuo päätös merkitsi yli neljän tuhannen ihmisen ennenaikaista kuolemaa.

 

Vetäytyminen alkaa

 

Matka linnuntietä Tydalista Ruotsin rajalle on noin 30 kilometriä ja sieltä Handöliin noin 20 kilometriä; siis marssittavaksi varsin kohtuullinen. Kirjallisuudessa usein esiintyvä maininta 80 kilometristä perustuu lähteiden väärään tulkintaan; kyseessä on 8 silloista peninkulmaa (á n. 6 km) eli n. 50 kilometriä. Eri asia on, että maastossa matka muodostuu aina pitemmäksi. Mutta siitä huolimatta  vetäytymisreitti kartalla näyttää mahdolliselta.

 

Ongelmana ei kuitenkaan ole marssittavan matkan pituus, vaan sen vaikeus. Jos jätetään huomioon ottamatta Östersundin ja Trondheimin välinen osuus E 14 – valtatiestä, joka ylittää Sylenin massiivin Handölin pohjoispuolella sekä Rörosin – Hedevikenin välinen kantatie 31/84, ovat tunturien yli kulkevat ”tiet” samassa kunnossa kuin karoliinien aikana. Tai ei voi puhua teistä – ei edes kärryteistä tai –poluista. Tunturien yli johtavat polut ovat rinteiden kohdalla tavattoman jyrkkiä ja kivisiä, ja jopa tuntureiden välisissä laaksoissa polut ovat suurten kivien peitossa. On vaikea kuvitella vievänsä hevosen tällaiselle polulle, monisataakiloisesta tykistä puhumattakaan.

 

Suomen Lapin loivarinteiseen tunturimaastoon tottuneelle Sylenin tunturimassiivi tuntuu suorastaan pelottavalta. Ennen kuin pääsee ylös tunturille tai alas sieltä, on kuljettava läpi tiheän kuusimetsän, joka  verhoaa metsänrajan alapuolella olevat osat. Alarinteet ovat käsittämättömän jyrkkiä ja louhikkoisia; ilman karttaa tai opasta on lähes mahdotonta löytää kulkukelpoista reittiä. Valtavia rotkoja tuntuu olevan kaikkialla; vesistöreitit kulkevat syvällä pystysuorissa rotkolaaksoissa. Toki vesistöreitit tarjoavat jäätyneenä kelvollisen kulkutien, mutta ongelmaksi muodostuu rotkosta nouseminen siinä vaiheessa, kun rauhallisena virtaava joki muuttuu vedenjakajan muodostavaa tunturia lähestyttäessä kulkukelvottomaksi putoukseksi.

 

Metsänrajan alapuolella metsät ja jäätyneet suot tarjosivat suojaisia lepopaikkoja karoliiniarmeijalla; sen sijaan aukealla tunturilla ei ollut minkäänlaista tuulen suojaa eikä juuri mitään poltettavaksi sopivaa. On myös muistettava, että valoisa aika vuoden vaihteen tienoilla on todella lyhyt ja vaikeassa, jopa hengenvaarallisessa maastossa eteneminen on mahdollista vain valoisana aikana.

 

Säätila Sylenillä on sateinen ja myrskyt niin syksyllä kuin talvellakin ovat rajuja ja yleisiä. Tuuli käy yleensä  Atlantilta ja tuo mukanaan loputtomasti kosteutta; vuotuinen sademäärä tuntureilla on enemmän kuin kymmenkertainen Helsingin sademääriin verrattuna. Ja tuuli puhaltaa jatkuvasti.

 

Lumimyrskyn kuvausta lukiessanne ottakaa huomioon, että kyseessä oli vuodenvaihde silloisen juliaanisen ajanlaskun mukaisesti. Juliaaninen kalenteri oli 1700-luvun alussa 12 päivää jäljessä nykyistä ajanlaskua; lähestyttiin siis tammikuun puoltaväliä.

 

Vielä yksi asia, joka kannattaa muistaa. Sana ”karoliini” tuo useimmille mieleen näyttävän ja varsin maastokelpoisen uniformun: villakankaasta tehty asetakki, pitkä sarkainen päällystakki, hirvennahkaiset tai sarkaiset päällyshousut, kolmikolkkahattu tai talvipuvun villamyssy, nahkasormikkaat tai rukkaset sekä pitkävartiset nahkasaappaat. Tällainen talvipalvelukseen tarkoitettu asepuku oli vain ohjesäännössä. Totuus Armfeltin armeijassa oli toinen.

 

Jo siinä vaiheessa kun joukkoja varustettiin loppukesästä Duvedissa, näkyy asiakirjoissa mainintoja varusteiden kuluneisuudesta ja huonoudesta. Ehkä asiaan ei edes haluttu kiinnittää riittävästi huomiota; joukkoja ei tarkoitettu toimimaan pakkasessa. Aikalaiskuvausten mukaan kaikki joukot kärsivät kylmyydestä jo ennen kuin varsinainen perääntyminen oli alkanut. Housut ja takit olivat kuluneita ja monelta mieheltä puuttui päällystakki tai rensseli.

 

Sääolosuhteita ajatellen vakavinta oli kuitenkin jalkineiden heikkous ja käsineiden puute. Useimmilla jalkineina olivat vain kuluneet puolikengät ja jonkinlaiset säärinauhat. Sormikkaita tai kintaita ei ollut läheskään kaikilla. Erään tutkijan mukaan käsineiden puute tulee esille karmealla tavalla niiden yksikköjen osalta, joista on säilynyt yksityiskohtainen miehistöluettelo: käsineitä vailla olevaksi merkitty mies lähes säännönmukaisesti menehtyi perääntymisen aikana.

 

Toki mukana oli myös hyvin varustettuja sotilaita ja jopa suksimiehiä. Mutta pääosin armeijan varustetilanne oli talviolosuhteita ajatellen surkea.

 

Puutetta oli myös muonasta. Ennen lähtöä miehille jaettiin muona-annos. Eräissä teoksissa olevan tiedon mukaan se olisi ollut ”kaksi leipää ja kaksi naulaa (á 425 g) suolalihaa” tai ”kaksi leipää ja kaksi markkia (á 325g) lihaa”. Jos tieto pitäisi paikkansa, olisi muonitustilanne ollut varsin hyvä. Tydalin museossa saamanieni tietojen mukaan kyseessä on virhe, joka toistuu eri teoksissa. Oikea annos oli museon asiakirjojen mukaan ”kaksi kaurakakkua ja noin 80 g suolalihaa”. Siis pari pientä sämpylää ja vajaa sikanautapurkki. – Viimeksi mainittu tieto vaikuttaa uskottavammalta, koska suomalaisten kerrotaan jo ensimmäisenä perääntymispäivänä turvautuneen raakaan hevosenlihaan ja sivistyneempien ruotsalaisten nuotiolla paahdettuihin rensselinhihnoihin.

 

Armfeltin antaman marssikäskyn mukaan armeijan vasen siipi lähti yöllä 1. tammikuuta 1719 etenemään tuntureille ja oikea siipi samana päivänä. Sitä ennen oli Haltdalenissa olevien joukkojen siirryttävä Bukkhammer- tunturin  sivuitse Tydaliin. Siirtymisen aikana tuuli alkoi kiihtyä myrskyksi ja joukot saivat esimakua tulevasta: kaksisataa ensimmäistä vainajaa jäi Bukkhammerin rinteelle.

 

Tuntureille

 

Uuden vuoden alkaessa joukot lähtivät liikkeelle ensimmäisenä tavoitteenaan Essandsjön järviylänkö Öyfjelletin ja Blåkåkleppenin kaakkoispuolella. Vaikka maasto oli siinä vaiheessa kohtuullisen helppokulkuista varsinaiseen tunturimassiiviin verrattuna, näyttää osa tykeistä hylätyn jo matkan alkuvaiheessa. Tällaisen vaikutelman saa norjalaisia sotasaalisluetteloita selaamalla. Ruotsalaiset tutkijat korostavat, että huonosti ravitut hevoset eivät jaksaneet vetää tykkejä ja miesten oli tartuttava vetohihnoihin.

 

Ruotsalainen kevyt kenttäkanuuna, jolla pystyi ampumaan kolmen naulan (n. 1,3kg) valurautakuulia, painoi jo tuohon aikaan alle 200 kg. Kustaa II Aadolfin aikana oli konstruoitu 6 naulan painoisia kuulia ampuva kenttäkanuuna, joka painoi vain 625 naulaa (265,7 kg). Piirityksessä käytettävät mörssärit olivat kuitenkin näitä huomattavasti painavampia ja vaativat kuuden hevosen valjakon liikkuakseen tasaisessa maastossa.  Ruotsin armeijan tykistön vikana oli, että tykit oli asennettu pyörillä varustetuille laveteille. Rautapyöräisen lavetin paino oli melkoinen ja suhteellisen kapeat pyörät upposivat syvälle pehmeään maahan, ja niiden vetäminen kivisillä, lumen peittämillä tunturipoluilla on käytännössä mahdotonta – jos hevoset jaksoivatkin vetää, hajosi lavetti. – Tydalin museossa on nähtävänä norjalainen kevyt suksilavetti ja sille asennettu kaliiperiltaan 2 tai 3 naulainen kanuuna. Laite vaikuttaa yksinkertaiselta ja maastokelpoiselta. Kuvausten mukaan ruotsalais-suomalaisilla joukoilla tällaisia lavetteja ei ollut, siksi tykit jäivät perääntymisreitin varrelle.   

 

Pakkanen oli purevaa ja pian alkoi myrsky, joka peitti näkyvistään Öyfjelletin, Blåkåkleppenin ja Blåhammarenin huiput. Turun rykmentin pappina toiminut suomalainen Nils Idman kuvaa ensimmäistä marssipäivää seuraavasti (suom. Antti Nuuttila):

 

”Kun nyt armeija oli lähtenyt liikkeelle ja suurella vaivalla päässyt tunturin laelle noin yhden peninkulman [noin 6 km] päähän kylästä, tuntui uuden vuoden keralla näkyvän ensimmäinen merkki lopullisesta tuhostamme; sillä silloin nousi mukanaan lunta ja tuiskua tuova, pureva luoteistuuli, joka tuntui paljolti ylittävän siellä pohjoisilla kukkuloilla ja niin sanotuilla tuntureilla tavallisen pakkasen ja kävi niin läpitunkevaksi, kuin olisi se (en rohkene varmasti sanoa) ollut myrkytettyä. Se vaikutti miehiin niin ylen määrin, että jotkut tulivat kuin sekopäisiksi ja toiset kuin juopuneiksi; monilta turposivat kasvot. Jo puolenpäivin aikoihin ja varsinkin iltapuolella yksi ja toinen kuoli, samoin kaikki sairaat.

 

Tammikuun 2. päivän vastaiseksi yöksi joukko leiriytyi erään järven rantaan noin 2 ½ peninkulman päässä Tydalissa olevassa laaksossa--.”

 

 

 

Essandsjön järviylänkö on nykyisin ja oli kuvauksista päätellen myös 1700-luvulla metsänrajan alapuolella. Polttopuuta ja havuja oli siis riittävästi leiriytymistä varten. Etenkään huonompikuntoiset ja heikoimmin vaatetetut miehet eivät kuitenkaan pystyneet huolehtimaan itsestään. Tuoni alkoi korjata satoaan. Pastori Idman jatkaa kuvaustaan:

 

”—ja aamun sarastaessa, kun marssia lähdettiin jatkamaan, huomattiin joidenkin satojen paleltuneen kuoliaiksi suuren osan muista ollessa liian voimattomia jatkamaan. Tuuli jatkui samanlaisena kuin edellisenä päivänä, oli kova pakkanen ja tuisku, minkä vuoksi sotilaat yksi toisensa jälkeen kaatuivat ajaessaan, ratsastaessaan tai kävellessään tien jommallekummalle puolelle, heidän joukossaan niin ylhäisiä kuin alhaisiakin. Tykistöä, kuormastorekiä ja hevosia jäi sinne tänne joukoittain seisomaan miesten kuoltua.”

 

Seuraavana päivänä pääjoukko ylitti vedenjakajan ja rajan ja tavoitti Enan-joen vesistön. Näkyvyys oli kuitenkin niin huono, että joukot alkoivat hajaantua; osa samosi kohti Sylen-tuntureita ja varmaa tuhoa, osa taas  pohjoisemmaksi tunturiylängöllä. Viimeistään tässä vaiheessa lienee loputkin tykit hylätty; maasto on yksinkertaisesti ylivoimaista pyörälavetilla varustetun tykin kuljettamiseksi. Kun hevonen katkaisi jalkansa ja se piti lopettaa, kävivät suomalaiset empimättä hevosen kimppuun viiltäen puukoillaan lihansuikaleita sen kyljistä ja syöden niitä raakana, kertoo eräs näkyä kauhistellut ruotsalaisupseeri. Lämmin ja tuore hevosenliha on kuitenkin varmasti parempaa ravintoa kuin kuiva nahkahihna; välipalojen nauttiminen tilaisuuden tullen oli siis varsin järkevää toimintaa.

 

Suuri joukko miehiä jäi kuitenkin ensimmäiseen taipaleelle. Myrskyn lakattua komppaniansa kanssa paikalle saapunutta norjalaista majuri Emahusenia odotti karmea näky:

 

”Tultuani neljännespenikulman [muutama km] päähän talosta [Öystby Tydalissa] löysin jo sieltä täältä kuolleiden ruumiita.—Mitä pitemmälle nousimme tuntureille, sitä useampia kuolleita makasi tiellä. – Kun tulin neljännespenikulman päähän Essandjärvestä, tapasin kuolleita kivääreineen ja täysine varustuksineen 10 – 12 miehen ryhmissä.—Totuuden mukaisesti on minun sanottava, että kummastuin nähdessäni kuolleet miehet kivääreineen ja kantamukset selässään makaavan läjissä ja erilaisissa asennoissa  pitkin koko tunturin rinteitä”.

 

(Sitaatti teoksesta Aarne Karimo, Kumpujen yöstä II; tarkennukset kirjoittajan).

 

Toisen marssipäivän aikana entistä suurempi osa miehiä näyttää menehtyneen kesken marssin. Syynä tähän oli, että joukkojen piti ylittää puurajan yläpuolella olevia avoimia tunturisoita ja paljakoita, joilla ei mikään tarjonnut suojaa puhaltavalta myrskytuulelta. Joukot harhailivat läpinäkymättömässä tuiskussa. Eräs ruotsinmaalainen joukko saapui pienelle Rangla-joelle ja hakkasi sen jäähän reiän nähdäkseen virtaussuunnan: alavirrassa oli Enan ja sen varrella pelastus.

 

Vedenjakajan yli selvinneet miehet leiriytyivät  Enanin varteen Ruotsin puolella rajaa olevan Blåhammarfjelletin (toinen tunturi kuin Norjan puolella oleva Blåhammer) itä- tai luoteispuolelle. Leiripaikka oli avotunturia siedettävämpi, mutta siitä huolimatta sadoittain miehiä menehtyi tällekin paikalle.  

  

Viimeinen etappi Handöliin kulki joko suoraan Snasahögarna-tuntureiden yli tai Enanin juoksua seuraten Handöliin. Joukot jakaantuivat kahtia; osa seurasi jokivartta, osa yritti suoraan yli tuntureiden. Osa joukoista taas vietti kolmannen yön Enanin varrella. Nils Idman kertoo:

 

”Toisen yömme, tammikuun 3. päivän vastaisen, vietimme eräällä joella, joka juoksee alas Jämtlantiin, ja samassa paikassa täytyi suurimman osan armeijaa viettää kolmaskin yönsä, sillä toinen Norjasta otetuista oppaistamme oli kuollut ensimmäisessä yöleirissä tuntureilla, toinen oli joukkojen mukana ja kukaan muu ei ollut varma tiestä, mikä suureksi osaksi johtui lumituiskusta. Sen vuoksi jäikin suurin osa joukoista sanotulle joelle. – Kummallista oli, että jos joku asettui lepäämään ja antoi unelle vallan, hän kylmästä kokonaan kangistui, niin että vain vaivoin pääsi nousemaan, muttei millään keinoin enää saanut lämmintä, jota vastoin se, joka kaiken aikaa jaksoi pysyä hereillä ja liikkeessä, kesti paremmin. – Tämän kolmannen yön jälkeen joukko hajaantui kahtia, osa seurasi jokea, joka johti Händöliin, toinen osa kulki tunturin yli,  pääsi sitten metsään ja joutui lopulta sekin kylään.”

 

Suoraan kulkeneet joukot joutuivat yöpymään Snasahögarn-tuntureilla. Lähteiden mukaan kuolleisuus Snasahögarnan alueella avotunturissa yöpyneiden keskuudessa oli erityisen suuri:  näille tuntureille vain muutamia kilometrejä ennen Handöliä menehtyi yli tuhat miestä.

 

Idmanin kuvauksesta ei voi varmuudella päätellä edes Turun rykmentin reittiä, Pohjanmaan rykmentistä ja sen Lohtajan komppaniasta puhumattakaan. Erkki Matinpojan jäljet katoavat tunturien lumimyrskyyn.

 

Perääntymisen hinta

 

Kolmannen marssipäivän iltana saapuivat ensimmäiset pahoin paleltuneet miehet Handöliin ja uusia miehiä saapui useamman päivän ajan niin, että viimeiset henkiin jääneet olivat viettäneet tuntureilla kuusi yötä. Pelkkä selviytyminen Handöliin ei vielä riittänyt; Nils Idman kertoo:

 

”Kun sitten vihdoin oli saavuttu Handölin kylään Jämtlantiin ja oli toivoa päästä toipumaan huoneen lämpöön, siellä olikin ainoastaan kolme taloa, jotka eivät riittäneet tässä äärimmäisessä hädässä koko väelle. Sieltä oli 1 ¼ peninkulman [n. 9 km] jäämatka Vallomiin, jossa oli vain kaksi taloa, ja joidenkin peninkulmien matkalla oli siellä täällä muutamia taloja, joissa tuota suurimmaksi osaksi puolikuollutta miehistöä ei voitu majoittaa ja hoitaa..”

 

Erään toisen aikalaiskuvauksen mukaan  pahoin kylmettyneet miehet kuolivat kuin kärpäset päästyään pirtin lämpöön. Paleltuneita raajoja oli paljon, ja ainoa hoitokeino amputaatio, joka ei sekään välttämättä auttanut. Välskärit sahasivat paleltuneita raajoja kasoiksi asti. Arviolta 700 miestä kuoli Ruotsin puolen kyliin.

 

Vajaa puoli vuotta aikaisemmin oli Kaarle Kustaa Armfelt johtanut Norjaan 10 000 miehen armeijan, näistä noin 6 000 suomalaisia. Perääntymisen joulukuuhun mennessä jäljellä oli ehkä 8 000 miestä. Näistä noin tuhat oli sijoitettuna pohjoiselle siivelle ja onnistui vetäytymään ongelmitta Medstuguån vesistölinjan vartta pitkin, joten tuntureille lähteneen joukon suuruus oli noin 7 000 miestä. Näistä arvioidaan menehtyneen tuntureille noin 3 000 ja vammoihinsa kuolleen noin 700. Kun lisäksi otetaan huomioon myöhemmin sisämaassa kuolleet, nousee luku yli neljän tuhannen. Myös siviilien joukossa kuolleisuus oli 1719 ja 1720 poikkeuksellisen suuri; sotilaat olivat vieneet elintarpeet siemenviljoja myöten ja taudit levisivät.

 

Mutta helppoa ei ollut henkiin jääneilläkään. Koska Suomi oli vihollisen miehittämä, ei sinne ollut palaamista ennen rauhan tuloa; jotenkin oli tultava toimeen vieraalla maalla. Viheliäisin osa oli miehistöön kuuluvalla invalidilla, joka ei saanut työtä eikä osannut kieltä ja jäi vaille kaikkea huolenpitoa. Kielitaitoiset upseerit selvisivät jossain määrin paremmin, mutta heitäkin raastoi epävarmuus kotiväen kohtaloista. Henkiin jääneitä palasi kotimaahan vielä vuosia rauhanteon jälkeen, mutta kaiken kaikkiaan Norjaan lähteneistä 6 000 suomalaisesta palasi kotimaahan vain joitain satoja.

 

Yksi matkaan lähteneistä ei kuitenkaan ole palanneiden joukossa: Vetelin Löijan talon isäntä Erkki Matinpoika katoaa lopullisesti asiakirjoista.  Ensimmäisessä sodan jälkeisessä maaveroluettelossa vuodelta 1719 taloa isännöi  Matti Erkinpoika Strang ja hänen vaimonsa Vappu Matintytär Löija, Erkki Matinpojan sisar ja entinen Vetelin Strangin talon miniä.   

    

Valpuri Matintytär

 

Vetelin seurakunnan vanhin säilynyt rippikirja alkaa vuodesta 1729 ja myös ison vihan aikaiset veroluettelot ovat ymmärrettävästi hävinneet. Kaikki tuolloisella maaseudulla eläneitä koskevat tietomme perustuvat siksi seurakunnan ns. historiankirjojen eli kastettujen, vihittyjen ja kuolleiden monesti varsin ylimalkaisiin luetteloihin tai muista lähteistä löytyviin tiedon sirpaleisiin. Kun päättely usein perustuu isännimeen ja suurin osa talonpojista on ollut nimeltään Matteja, Erkkejä tai Antteja, on oikeiden johtopäätösten tekeminen vaikeaa, jopa mahdotonta. Siksi on varsin todennäköistä, että osa  – jopa suuri osa  – jäljempänä esittämistäni päätelmistä on virheellisiä. Tärkeää ei kai kuitenkaan ole juridisen todistusvoimainen totuus, vaan kuvaus siitä, miten kaikki olisi voinut tapahtua.

 

Sotamies Erkki Matinpoika Räyringin Löijasta siis ilmeisesti paleltuu kuoliaaksi Sylenin tuntureille. Että kysymyksessä todella on isäntä, ei esimerkiksi saman etunimen ja patronyymin  omaava renki, joka olisi merkitty armeijan miehistöluetteloon talon nimellä perustuu siihen, että isäntä Erkki Matinpoika Löijä katoaa lopullisesti asiakirjoista.  

 

Ensimmäisessä sodan jälkeisessä maaveroluettelossa vuodelta 1719 taloa isännöi Matti Erkinpoika Strang ja hänen vaimonsa Vappu Matintytär Löija, entinen Vetelin Strangin talon miniä.

 

Syyt, miksi pariskunta jätti aviomiehen kotitalon ja siirtyi vaimon suvun kotitaloon, ovat helposti arvattavissa. Löijän talo oli Vetelin Räyringin vanhimpia taloja, se esiintyy vanhimmissa veroluetteloissa 1540-luvulta alkaen. Talon nimi vilahtaa monissa asiakirjoissa vuosisatojen aikana ja aina ylimpänä Vetelin taloista. Esimerkiksi vuonna 1626 talon kotieläinmäärä  – 3 hevosta, 1 härkä, 1 sonni, 18 lehmää, 8 vasikkaa, 28 lammasta ja 3 sikaa – oli Vetelin suurin ja toiseksi suurin koko Kokkolan pitäjässä. Löija oli siis varakas talo ja sen isännyys merkitsi sosiaalisesti korkeaa asemaa.

 

Toki Valpurin aviomiehen kotitalo, Vimpelin Strang, oli sekin vauras ja pitkän historian omaava. Kun Lappajärvi eli Lappijärvi, nykyinen Vimpeli, ensi kerran mainitaan asiakirjoissa 1500 – luvulla, mainitaan myös siellä sijaitseva Strangin talo. Lappajärven Strangit lienevät alun perin Pietarsaaren pitäjän (Pedersöre) Katternön kylästä, siis läheltä nykyistä Pännäisten asemaa, jossa jo 1600 – luvulla oli koko manttaalin suuruinen Strangin talo.

 

Paitsi maanviljelijöitä, Matti Erkinpojan esivanhemmat ovat olleet myös ammattimetsästäjiä: 1500 ja 1600 luvuilla tehtävään soveltuville talonpojille annettiin erityisiä kruununmetsästäjän, ”kruununkytän”, valtakirjoja, jotka oikeuttivat villieläinten pyyntiin vahvistettua palkkiota vastaan kruunun lukuun. Tällaisen valtakirjan sai myös 1500 – luvulla syntynyt Heikki Matinpoika Strang ja hänen poikansa Martti ja Pietari. Isännimeen perustuvan käsitykseni mukaan Martti Heikinpoika olisi ollut Matti Erkinpoika Strangin isoisän isä.

 

Seuraava merkintä, jonka Valpurin aviomiehestä olen löytänyt,  on Vetelin seurakunnan kuolleiden ja haudattujen luettelosta vuodelta 1732. Papiston apulainen, tuleva kappalainen ja seuraavassa luvussa esiintyvän Eric Raumannuksen pojanpoika Jacob Forselius merkitsee 16. huhtikuuta 1732 siunanneensa hautaan 46-vuotiaan miehen nimeltään Matz Erson Löja. Ei merkintää kuolinsyystä, ei tarkkaa kuolinpäivää, ei syntymäaikaa. Eikä merkintää aikaisemmasta sukunimestä; pohjalaisen tavan mukaan ihmisen sukunimi ei periytynyt, vaan määräytyi talon – tässä tapauksessa vaimon kotitalon – mukaan.

 

Mutta elämä  jatkuu.  Matin ja Valpurin esikoispoika – tuntureille kuolleen setänsä mukaan Erkki Matinpoika Löijä – oli ennen isänsä kuolemaa vihitty Liisa Juhontytär Pollarin kanssa. Vihittyjen luetteloon 11.10.1730 tehdyssä merkinnässä 20-vuotiaan Liisan ammatiksi on merkitty ”piika”.  Merkintä ei tässä tapauksessa varsinaisesti tarkoita palvelijaa, vaan ennemminkin talon tytärtä. Eikä minkä tahansa talon; Liisa Juhontytär Pollari oli pitäjän merkittävimmän miehen tytär.

 

Mutta ennen kuin menemme hänen tarinaansa on syytä mainita, että leskeksi jäänyt Vappu Matintytär Löijä eli pitkään vanhana emäntänä poikansa isännöimässä talossa ja nukkui pois kunnioitettavassa 77 vuoden iässä lokakuussa 1764.  

 

Liisa Juhontytär

 

Nuoremman Erkki Matinpoika Löijan tarinan voisi sivuuttaa lyhyesti mainitsemalla, että vaikka hän kuolikin suhteellisen nuorena, 56-vuotiaana, pistokseen (styng) – todennäköisesti siis joko tuberkuloosiin tai keuhkokuumeeseen – hän  viljeli taloaan kyvykkäästi ja osallistui myös yhteiskunnalliseen toimintaan. Hänet mainitaan nimittäin kuolleiden ja haudattujen luettelossa sekä talolliseksi että kuudennusmieheksi, lähinnä nykyistä kunnanhallitusta vastaavan kirkkoraadin jäseneksi. 

 

Menestys niin maanviljelyssä kuin luottamustoimissa tuskin kuitenkaan oli yksinomaan hänen omaa ansiotaan, vaan  kaiken takana oli nainen, puoliso Liisa Juhontytär Pollari, joka kotoaan oli saanut vahvan perinnön yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

 

Liisa Juhontyttären isä Juho näyttää olleen henkisiltä ominaisuuksiltaan muusta yhteisöstä poikkeava mies. Ensimmäisen kerran hän ilmestyy asiakirjoihin ison vihan jälkeen varsin erikoisessa yhteydessä: Juho Juhonpoika, alun perin Vetelin Torpan talon poika,  ottaa vuonna 1713 ilmeisen laittomasti haltuunsa Pollarin rappiolle joutuneen talon. Silloin 35-vuotiasta Juhoa ei tunnu lainkaan häiritsevän toimintansa lain vastaisuus; talo oli nimittäin laillistuneena panttina siirtynyt velkojalle, raatimies Johan Westringille, joka oli edelleen myynyt sen vuonna 1708 kaustislaiselle Juho Juhonpoika Juoperille 600 talarin kauppahinnasta. Juho Juoperi ei kuitenkaan ollut oikea mies panemaan rappiolla olevaa tilaa kuntoon ja kauppahinta Westringille jäi suorittamatta.

 

Juho Torppa ajoi muitta mutkitta Juho Juoperin pois  ja ryhtyi isännöimään taloa; paikallisen tavan mukaan hänet pian tunnettiin talon nimellä Juho Pollarina. Ison vihan aikana Juho sai häiritsemättä hallita taloaan ja vasta miehityskauden jälkeen Kokkolan pormestariksi valittu Westring ryhtyi velkomaan saataviaan. Lopulta vuonna 1735 Juho pääsi asiassa sovintoon ja hänestä tuli tilan laillinen omistaja.

 

Juho Pollarin puolisosta, Margareeta Antintyttärestä, ei ole liiemmin saatavissa tietoja, mutta mielenkiintoinen tiedon sirpale löytyy Vetelin vihittyjen luettelosta. Kappalainen Ericus Raumannus on nimittäin merkinnyt Vetelin vihittyjen luetteloon talollisen poika Juho Juhonpojan ja piika (=naimaton tytär) Marketta (Margareeta) Antintyttären kohdalle maininnan siitä, että morsian on hänen tyttärensä tytär. Kyseessä siis tämän mukaan olisi ruotsin kieltä kotikielenään käyttäneen  papin tyttärentytär; olkoonkin, että hänen isänsä Antti (Anders) olisikin ollut suomenkielinen talonpoika. Marketta on siis varmasti tuonut avioliittoonsa säätyläistapoja ja kielitaitoa; avuja jotka auttoivat Juhoa kohomaan valtiollisiin luottamustoimiin. – Margareetan äidinisästä Ericus Raumannuksesta ei liiemmin ole säilynyt tietoja. Näyttää kuitenkin siltä, että kysymyksessä on talonpoikassäädystä opin tielle päässyt mies. Hänen nimensä tulkitaan tarkoittavan ”Rauman seudulta kotoisin olevaa” mutta saattaa olla perusteltua kääntää nimi muotoon ”virran rannalta kotoisin oleva”. Tätä todistaisi se, että hänen papin uralle antautuneet poikansa ja pojanpoikansa käyttivät sukunimeä Forselius. Tuon aikakauden ahneiden leipäpappien keskellä nämä papit näyttävät olleen nuhteettomia ja rakastettuja seurakuntansa palvelijoita. Eeva ja Maria huomatkaa muuten, että ennen minua, äitiänne ja teitä itseänne Ericus on suoraan takenevassa suvussanne tiettävästi ainoa, jota on  tituleerattu ylioppilaaksi. Niin vahvasti talonpoikaisia me olemme….

 

Joka tapauksessa näyttää siltä, että paikallisyhteisön oikeudentunto ei tuominnut Juho Pollarin toimintaa, sillä jo vuonna 1722 hänet valittiin lautamieheksi, mitä tointa hän sittemmin hoiti kuolemaansa saakka. Tästä lähtien lautamies Juho Pollarin nimi esiintyy lukuisissa säilyneissä asiakirjoissa; hän vaikuttaa olleen enemmän kuin yksi kihlakunnanoikeuden lautamiehistä, eräänlainen yhteisön uskottu mies, jonka sana painoi ja jonka tehtävänä oli monenlaisten keskinäisten riitojen sovittelu ja ratkaiseminen sekä kurin ja järjestyksen ylläpito sodan järkyttämässä maalaisyhteisössä. Suurinta luottamusta hänelle kuitenkin osoitettiin vuonna 1740, jolloin hänen osakseen tuli korkein luottamustoimi, johon talonpoika voi kohota: hänet valittiin Pohjanmaan pohjoisen kihlakunnan edustajaksi vuosien 1740-41 valtiopäiville.

 

Juho Pollarin osallistuminen valtiopäiville voitaisiin sekin sivuuttaa maininnalla, ellei kysymyksessä olisi ollut historiallinen tehtävä. Juho Pollari ei ollut tavallinen talonpoikaisedustaja, vaan hänen osallistumisensa liittyy vahvasti valtakunnalliseen politiikkaan. Oppositiossa olevan ”myssypuolueen” edustajana hän yritti estää isänmaansa joutumasta uudelleen sodan kauhujen näyttämöksi – mikäli hän olisi onnistunut tehtävässään, maamme historia ja ehkä rajatkin olisivat toisenlaiset.

 

Juho Pollari matkusti Tukholmaan vuoden viimeisillä avovesillä ja 4.12.1740 hän oli mukana valtiopäivien avajaisissa. Kaksikielisen pitäjän lautamiehenä ja puolisonsa perheen vaikutuksesta hän ilmeisesti hallitsi myös ruotsin kielen ja tämän perusteella hänet valittiin erityistehtäviin: 12.12.1740 hän esiintyi Pohjanmaan edustajana lähetystössä, joka talonpoikaissäädyn puolesta kävi tervehtimässä Heidän Kuninkaallisia Majesteettejaan ja 8.1.1741 hänet valittiin yhdeksi yleisen valitusvaliokunnan 24:stä talonpoikaisjäsenestä. Valiokunnan asemaa voisi ehkä verrata korkeimman oikeuden esittelijöihin, joten kyseessä ei ollut vähäpätöinen tehtävä. Toisaalta on muistettava, että talonpoikien sana ei loppujen lopuksi painanut paljonkaan valtiopäivillä, joita yleisesti kutsuttiinkin ”herrainpäiviksi”.

 

Joulukuun 18. valtiopäivämies Juho Pollari ja hänen edustajatoverinsa,  vöyriläinen valtiopäivämies Jakob Heikus jättivät valtiopäivien kansliaan ”Pohjanmaan rahvaan valitukseksi” otsikoidun asiakirjan, joka kaikesta näennäisestä viattomuudestaan huolimatta sisälsi poliittisen pommin. Valitus sinänsä oli aiheellinen ja asiallinen kertomus Pohjanmaalla sattuneesta ankarasta kadosta, jonka vuoksi pyydettiin säätyjen apua.

 

Asiakirjaan sisältyi kuitenkin maininta siitä, että Ala-Savonkaan viljasadosta ei ollut apua, koska vilja tarvittiin sinne sijoitetun sotaväen muonaksi. Juuri tämä maininta osoittaa, ettei kysymyksessä ollut pelkästään talonpoikaisedustajien itse laatima asiakirja, vaan sotaa vastustavan ”myssypuolueen” johtomiesten kanssa sovittu poliittinen nootti: hallitusvallassa oleva ja revanshia kannattava ”hattupuolue” keräsi joukkoja Suomeen ja suunnitteli mieletöntä hyökkäystä Venäjälle! Pollari ja Heikus esiintyivät siis rohkeasti rauhan puolesta; isosta vihasta ankarimmin kärsineen maakunnan edustajina juuri he tiesivät, mitä sota Suomelle merkitsisi.

 

Pohjalaisedustajien muistio herätti valtiopäivillä keskustelua ja johti vilja-avustusten myöntämiseen. Sen sijaan sotapuoluetta asiakirja ei säikäyttänyt ja talonpoikaisedustajien poistuttua aatelistosta koostuva, nykyistä ulkoasiainvaliokuntaa vastaava salainen valiokunta ajoi väkisin läpi tahtonsa: uusi sota Venäjää vastaan  ja ison vihan tapahtumia pienemmässä mittakaavassa toistanut pikku viha olivat edessä.

 

Valtiopäivämies Juho Pollari kuoli 1751 ja hänen vävynsä Erkki Matinpoika Löijä 1768. Liisa Juhontytär Löija, omaa sukua Pollari, kuoli 67 vuoden iässä 1777 rintatautiin.   

 

Lähtö Pohjanmaalta

 

Tarinan tässä vaiheessa mieleenne on varmasti tullut kysymys, miksi ette elä ökytalon tyttärinä Pohjanmaalla. Vastaus on yksi historian lainalaisuuksista: laskeva säätykierto. Talo ei yksinkertaisesti voinut elättää kaikkia lapsia ja talonpoikaisyhteiskunnan tavat olivat  ankarat, mutta tarkoituksenmukaiset: vanhin pojista, tai poikkeustapauksissa tytär puolisoineen peri talon ja muut joutuivat tyytymään torpparin tai itsellisen asemaan.

 

Näin kävi myös Erkki Löijan pojan  nuoremmalle pojalle Juhanille, isänne isoisän isoisälle,  joka vaimonsa Maria Jaakontytär Saaren kanssa eli koko ikänsä itsellisinä Löijan talossa. Heidän poikansa Elias nai Haaviston torpan tyttären Susannan ja kuollessaan hänet mainitaan talolliseksi. Heidän poikansa Jaakko taas oli Haavistossa itsellisen asemassa. Jaakon kohdalla kannattaa mainita hänen vaimonsa, Kreeta Matintytär Kuorikoski, rakennusmestari Matti Kuorikosken tytär. Matti Kuorikoski ja erityisesti hänen  veljensä Jaakko, setänsä Heikki ja isoisänsä Matti ovat tulleet kuuluisiksi Pohjanmaan kirkkojen rakentajina. Pohjanmaalla nimi ”Kuorikoski” on käsite: samalla tavalla kuin kaikki kaappikellot ovat Könnin suvun miesten tekemiä, ovat kaikki kirkot Kuorikoskien johdolla syntyneet. Käsitys ei historiallisesti pidä tietenkään täysin paikkaansa, monia muitakin itseoppineita rakentajasukuja on ollut olemassa, mutta Kuorikoskien merkitys kansanomaiselle rakennuskulttuurille on ehdottomasti omaa luokkaansa.

 

Jaakko ja Kreeta Haaviston poika Jaakko Jaakonpoika kohosi viimeisenä esi-isistänne talollisen asemaan naituaan Himangan Hillilän Anttihillin talon tyttären Maria Joonaantytär Anttihillin.

 

Silloisen Lohtajan, nykyisen Himangan Hillilän kylä oli vanha, jo 1500-luvulla syntynyt. Oma, kriittisen historiantutkimuksen ulkopuolelle menevä uskomukseni on, että kylän vanhimmat Hillit olisivat olleet lähtöisin Pirkkalasta, nykyisen Tampereen tienoilta. Joka tapauksessa sukunimi näyttäisi olevan vierasta alkuperää; ilmeisesti alasaksalaisen Hilde-nimen väännös. ”Hilli” on muuten suhteellisen yleinen naisen nimi nykyisessäkin Saksassa: jouduin kerran hankalaan tilanteeseen saksalaisen leirintäalueen respassa esittäessäni leirintäkorttini. Respan tyttö tiukkaisi ensin, onko kyseessä minun korttini ja sen jälkeen pamautti ”Miksi Sinulla sitten on naisen nimi?”.  Kortissa todellakin luki ”Hilli Matti Kaarle Kustaa”.

 

Hillilän kylän elämästä voisi kertoa paljonkin, mutta tiivisteenä: kyseessä oli yhteisö joka eli maanviljelyksen ja karjanhoidon ohella ensi sijassa meren antimista. Silakan syyskudun alkaessa miehet lastasivat verkkonsa, tynnyrilaudat ja suolaa sekä eväsleipiä sisältäneet vakat veneisiin ja suunnistivat pauhoiksi kutsutuille ulkoluodoille. Silakat ja siiat suolattiin tai savustettiin, ja ruuaksi käytettiin verkoista saatava sivusaalis. Ennen jäiden tuloa venekunnat palasivat viettääkseen kotona joulun ja valmistautuakseen hylkeenmetsästykseen. Tällaisen vuotuiskierron mukaan jatkui elämä Hillilässä ainakin puolen vuosituhannen ajan.

 

Jaakon ja Marian nuorempi poika Kalle olisi ehkä halunnut jäädäkin taloon itselliseksi ja kalastaisimme vieläkin silakoita ulkopauhalla, mutta historian pyörän liike oli alkanut kiihtyä. Yhteiskunta oli muuttumassa, ja 1800-luvun loppupuolen nälkävuodet osoittivat, ettei pelkkä maanviljely voinut elättää kansakuntaa.

 

Vuonna 1879 Kalle Jaakonpoika Anttihilli jätti Pohjanmaan ja muutti etsimään uutta elämää Viipurista, lähtien vaellukselle, joka ei osaltamme liene vieläkään päättynyt. Vuonna 1884 hänet vihittiin avioliittoon jalasjärveläisen Albertiina Rindellin (Rintamäen) kanssa ja 25. elokuuta 1885 rautatieinsinööri Th. Frosterus allekirjoitti nimityskirjan:

 

"Karl Jakobsson Anttihilli, härmedelst antagen att vara banvakt vid statsjernvägarna, hvaröfver detta honom till bevis meddelas”.

 

Kalle Hilli siirtyi siis uuden yhteiskunnan, uuden teknologian palvelukseen; valinta, joka on osoittautunut peruuttamattomaksi. Paluuta maalaisyhteiskuntaan, paluuta menneisyyteen ei meillä enää ole. Kuin sinettinä muutokselle Kalle muutti tämän jälkeen myös nimensä; Anttihillin talon jälkeläisellä ei ollut enää tarvetta erottua muista Hillilän kylän asukkaista ja nimi lyheni alkuperäiseen Hilli-muotoon.

 

Lopetan sukumme tarinan tuohon päivään 25.8.1885. Siitä eteenpäin kerrottu olisi lähihistoriaa, asioita, jotka tuntuisivat aivan liian läheisiltä silloin, kun mielessään näkee ilta-auringon laskevan Sylenin tuntureille ja kultaavan karoliinien haudan.

 

Karoliinien hauta

 

Mutta mikä oli karoliinien lopullinen kohtalo? Missä on esimerkiksi Erkki Matinpojan todennäköinen viimeinen leposija?

 

Kysymykseen antaa yllättäen vastauksen suomalainen musiikkimies, opettaja ja innokas kotiseutumies Heikki Klemetti eräässä kirjoittamassaan kotiseutuhistoriassa vuodelta 1932.

 

Kirjassa on kolme heikkolaatuista valokuvaa, jotka esittävät puuttomalla tunturiylängöllä olevaa lampea, ja seuraavansisältöinen kuvaus:

 

”Ohella on kuvattuna se paikka , jossa tunturille paleltuneet suomalaiset suurimmaksi osaksi ovat haudattuna. Tämä paikka on juuri Ruotsin ja Norjan rajalla, Ruotsin puolella, noin 25 km. linnuntietä  Storlienin asemalta Norjaan päin. Paikan nimi on Järvbäcksvallen, kuuluen Storvallenin talon alueihin. Kansantaru kertoo, että kun kevättalvella 1719 lumi alkoi sulaa niin paljon, että uudenvuoden tienoissa tunturille paleltuneet sotilaat alkoivat tulla lumen alta näkyviin, komennettiin alhaalta laaksoista talonpoikia näitä ruumiita yhteen kokoamaan ja hautaamaan. Suurtuhon arvoa vastaavalla tavalla ruumiit haudattiinkin yhteen jättiläishautaan. Valittiin kivetön multakunnas, muodoltaan varsin sopiva hautapaikaksi erään tunturin laelta ja kaivettiin siihen suunnaton kuoppa, koska haudattaviakin oli kansantarun mukaan kolmisen tuhatta. Tämä määrä on kuitenkin Järvbäcksvallenin haudasta kysymyksen ollen liian suuri, mutta jonkunverran yli 2 000 on sinne kyllä voitu haudata.

 

Kuopan reunat paalutettiin alhaalta vedetyillä suurilla kuusitukeilla ja kaikki tuntureilta löydetyt ruumiit sijoitettiin siihen. Päälle luotiin lopuksi ikivanhan tavan mukaan suuri ”kuningaskumpu”. Kun haudassa olevat ruumiit aikojen kuluessa lahosivat, painui kumpu viimein kuopaksi, niin että se on nyt noin 5 metriä syvä ja läpimitaltaan 50 metriä ja on sen pohja koko alkukesän, usein koko kesänkin, kirkasvetisenä pienenä lampena, jonka pohjalla vielä näkee lahottuaan ristiin rastiin kaatuneet jättiläiskuusten rungot.

 

Hauta on suurenmoisimpia nähtävyyksiä koko Jämtlannin muutenkin komeassa tunturiluonnossa. Kesällä 1914 tämän kirjoittaja sinne vaelsi pitkin tiettömiä erämaita, oppaan johdolla, vieden mukanaan lautaristin, johon oli joku muistosana kaiverrettu. Sen pystytin haudan reunalle ja veisasin virren ”Minä vaivainen mato ja matkamies”. Risti näkyy muutama vuosi sitten otetusta kuvasta päättäen olevan siellä vieläkin pystyssä ja pysyy edelleen, koska Storvallenin talon isäntä tahi joku pojista joka kevät sen pystyttää paikoilleen jos se on kaatunut.”

 

Mahtava näytelmä! Turhaan ei Heikki Ylikangas ole sanonut, että pohjalaisen luonteen yksi omintakeisimpia piirteitä on korostunut dramatiikan taju.

 

Kuvittelen kolmekymmenvuotiaan, parrakkaan musiikinlehtorin pyöreissä silmälaseissaan ja ylioppilaslakki päässä – tietenkin – veisaamassa vakavana hautajaisvirttä tunturin rinteellä. Takavasemmalla seisoo norjalainen maalaisukko ja naureskelee partaansa....

 

On kevättalvi 2001 ja luen samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen: tuolle paikalle on päästävä. Kirjoituksen sisäiset ristiriitaisuudet vain hiukan häiritsevät.

 

Ensinnäkin maininta ”tunturin laesta” ei oikein pidä paikkaansa. Kuvissa, jotka onneksi on otettu sekä Norjaan että Ruotsiin päin, näkyy tunturien välissä oleva puuton ylänkö ja ylängöllä oleva lampi. Lampi ei ole varsinaisesti tunturin laella, vaan tunturiylängöllä. Tämän kohdan sivuutan taiteellisena liioitteluna.

 

Toinen vakavampi ongelma on maininta siitä, että paikka on ”25 kilometriä linnuntietä Storlienin asemalta Norjaan päin” ja toisaalta kuuluu ”Storvallenin talon alueisiin”. Maantiekartan mukaan Storlienin asema on vain parin kilometrin päässä Norjan rajasta; 25 kilometrin ympyrä ulottuu kauas Norjan puolelle.

 

Kartasta löytyy myös Storvallen. Talon maille on muodostunut pieni taajama aivan E 14 – tien varteen. Takamaat talon ja Norjan rajan välissä ovat yhä asumatonta tunturiylänköä. Mutta 25 kilometrin ympyrä leikkaa rajan kaukana olevissa kohdissa, jotka tuskin ovat edes vuonna 1914 voineet kuulua ”Storvallenin talon alueisiin” ja jotka maastoltaan eivät vastaa valokuvien tunturiylänköä. Kummallista.

 

Mietin selitystä asiaan. Yksi ratkaisu on pilkkuvirhe: Storlienin asemalta on varsin tarkkaan 2,5 kilometriä linnuntietä valtakunnanrajalle Storvallenin talon takamailla. Toinen selitys voisi olla, että kirjailija on tarkoittanut asemalla Enaforsia ja kolmas, että hän tarkoittaa maastossa vaeltamiaan ja yläkanttiin arvioimiaan kilometrejä. Yritän selvittää, onko raja tällä kohdin muuttunut, mutta sen muoto on aivan sama  vanhimmissakin kartoissa. Myöskään mistään ei löydy tietoa, että Enaforsin asemasta olisi käytetty Storlienin nimeä.

 

Otan siis lähtökohdaksi kolme asiaa: valtakunnanraja, tunturiylänkö Storvallenin takamailla  ja kuvissa näkyvät tunturit. Tarvitsee vain löytää kuvia vastaava paikka tuntureilta. Toisaalta näin merkittävä paikka on varmasti merkitty sekä maastoon että tarkempiin karttoihin. Selaan nettisivuja ja löydän paljon tarkkoja koosteita karoliinien reitistä, mutta yllättävää kyllä, kaikkein merkittävimmästä muistomerkistä ei puhuta mitään. Myöskään  karttasanaa ”Järvbäcksvallen” ei seudulta löydy mistään, mutta en osaa sitä ihmetellä; nimistö muuttuu ja vuonna 1914 näiltä tuntureilta oli vain pienimittakaavaisia yleiskarttoja. Tarkka kartoitus on tapahtunut vasta II maailmansodan jälkeen.

 

Maaliskuisena päivänä  käyn maanmittaushallituksen karttamyynnissä ja ostan tarkemman kartan. Storvallen ja sen ja rajan välissä sijaitseva tunturiylänkö  näkyvät selvästi, mutta pettymyksekseni minkäänlaista muinaismuistoa tai muistomerkkiä ei ole merkitty tunturiylängölle. Oudolta tuntuu myös, että ylänkö ei kuulu alueen retkeilyreitistöjen piiriin; siellä ei ole yhtäkään vaelluspolkua. Ainut kulkureitti on alueen läpi kulkeva latu, mutta sellaiset ovat kesäaikana yleensä kulkukelvottomia. Ainoa merkki ihmisasutuksesta on talvikäyttöön – ehkä rajavartijoille – tarkoitettu lukittu tunturimaja.

 

Voisiko rajan ja valtamaantien läheisyys vaikuttaa siihen, että alueelle ei haluta kulkijoita? Vai olisiko suomalaisen historianharrastajan löytö yksinkertaisesti jäänyt suomen kieltä taitamattomille ruotsalaisille ja norjalaisille tutkijoille tuntemattomaksi? Yli kahdentuhannen miehen unohdettu joukkohauta on sen verran erikoinen löytö, että sitä kannattaa joka tapauksessa etsiä. Alan ymmärtää, miltä Howard Carterista, Heinrich Schliemannista tai Indiana Jonesista on tuntunut – vaikka viimeksi mainittu onkin taruhenkilö ja kahdella ensin mainitulla ei ollutkaan aivan puhtaita jauhoja pussissaan.

 

Mikä minua oikeastaan estäisi käymästä paikalla kesälomalla? Sen verran alkaa varovaisuus kuitenkin painaa, että päätän toimia suuremmitta metelittä. Rajan ylittäminen on nimittäin sallittu vain merkityillä vaellusreiteillä, mutta toisaalta kaikkia lakeja ei tarvitse noudattaa. Kyseessä on niin erikoinen kohde, että riski kannattaa ottaa.

 

Vaikka polkuja ei ole karttaan merkittykään, näyttää ylänkö korkeussuhteiltaan kulkukelpoiselta ilman vuorikiipeilijän taitoja. Tunturiylänkö alkaa tuntua yhä kiinnostavammalta.    

 

Museossa

 

Sateinen perjantaipäivä elokuun 2001 alussa. Olen majoittuneena Selbun kylään lähelle Tydalia. Kaksi päivää olen kiertänyt karoliinien vaellusreitin tärkeimpiä kohtia ja tänään oli tarkoitukseni vaeltaa Rundhögenistä Enan-joen mutkassa sijainneelle karoliinien leiripaikalle, mutta sataa jatkuvasti. Huomiseksi on luvassa parempaa säätä ja silloin on tarkoitukseni kiivetä tunturiylängölle, maksoi mitä maksoi.

 

Käytän hyväkseni sateisen päivän käymällä Tydalin museossa. Iäkäs museonhoitajarouva luulee ensin, että olen kiinnostunut Nidarosin tuomiokirkkoon johtaneesta pyhiinvaellusreitistä ja Pyhästä Olavista. Mutta olen nähnyt Euroopan kirkoissa ja museoissa kasapäittäin pyhäinjäännöksiä – Neitsyt Marian rubiineiksi muuttuneita kyyneleitä, Pyhän ristin kappaleita, ristinnauloja, Jeesuksen kapalon kappaleita ja maitohampaita – ja käynyt niin itämaan tietäjien kuin Jeesuksen tädinkin haudalla. Lisäksi Olavi, vaikka Norjan kansallispyhimys onkin, oli historiankirjojen mukaan elämässään kaikkea muuta kuin pyhimys, ja hänen autuuttamisensa oli puhtaasti valtapoliittinen ratkaisu.

 

Lopulta saan vuolaasti selostavan rouvan uskomaan, että olen täällä tutustumassa karoliiniarmeijan viimeisiin hetkiin. Hän kysyy, etsinkö jotain esi-isääni, koska olen Suomesta. Kerron Erkki Matinpojasta, mutta en paljasta kaikkia korttejani, ja jätän kertomatta karoliinien haudasta.

 

Rouva on äärettömän palvelualtis ja näyttelyesineisiin tutustuessani kantaa tutkijanpöydän ääreen jäljennöksiä säilyneistä miehistöluetteloista ja muista sotilasasiakirjoista. Vääpelin sulkakynällä kirjoittamat ”rullat” on huolellisesti jäljennetty kirjoituskoneella ja niissä on nykyruotsiksi tehdyt selitykset. Valitettavasti jäljennökset koskevat vain riikinruotsalaisia joukko-osastoja; suomalaiset vastaavat asiakirjat ovat Helsingissä kansallisarkistossa ja sota-arkistossa  ja niistä on olemassa vain vaikeasti luettavat mikrofilmikopiot. Miehistöluettelot ovat karmeaa luettavaa; joko miehestä on maininta ”kadonnut tuntureille” tai sitten maininta kuolemisesta kylmänvihoihin tai amputointiin. Henkiin jääneitä on vain muutamia kutakin komppaniaa kohden.

 

Retkeni kannalta mielenkiintoisempia asiakirjoja ovat norjalaiset sotasaalisluettelot ja niistä tehdyt yhteenvedot. Noiden luetteloiden avulla pystyisi joku tutkija ennallistamaan karoliineja koskevan katastrofin vieläkin tarkemmin; tosin löytöpaikat on kuvattu ylimalkaisesti. Erityisen mielenkiintoinen on  ruotsalaisen tutkijan kirjoitus, josta ilmenee, että norjalaistalonpojatkin osasivat besorgata: talvisodan muistoina suomalaiskodeissa olevat Nagantit ja Tokarevit eivät ole mikään uusi ilmiö. Kirjoituksen mukaan sileäpiippuinen, suustaladattava ruotsalainen sotilaskivääri oli Trøndelagissa suosituin metsästysase pitkälle 1800-luvulle ja lähes kaikissa vanhoissa taloissa on uunin tantarina piilukkokiväärin piippu. Myös vanhoja karoliinimiekan kappaleita ja muuta sotasaalistavaraa siirtyi seudun talonpoikien haltuun.

 

Papereita selatessani kysyn, onko museossa sotilashautoja koskevia asiakirjoja. Kyllä, mutta ne kaikki ovat jäljennöksiä ruotsin puolella tehdyistä kaivausasiakirjoista. Saan tutkittavakseni hautojen kaivauksia koskevan mapin. Yksi suuri hauta on Handölin vanhalla hautausmaalla, siihen on haudattu 600 kylmettymiseen tai amputointiin kuollutta. Lisäksi on joukkohauta Enanin varrella sekä Handölista eteenpäin kaivaustulokset kahdeksasta pienestä haudasta, jotka kaikki sijaitsevat sisämaahan johtaneiden teiden varrella. Niihin on haudattu matkaa jatkettaessa menehtyneitä. Yhteensä siis vain noin tuhat vainajaa eli lähes kolmen tuhannen tuntureille menehtyneen hautapaikkaan ei mapista löydy mitään lisävalaistusta.

 

Mapissa on mittapiirros ja esinekokoelmassa jäljennös liuskakivestä, joka löydettiin Handölin kirkomaalta. Siinä on teksti:

 

Anno 1719 den 20 Jan begrofs här 600 Menniskor. 

 

Tunturiylängölle

 

Vastoin tapojani herään lauantai-aamuna aikaisin ja jo ennen kymmentä olen valtatien E14 levähdyspaikalla  neljäsataa metriä Norjan rajasta Ruotsin puolelle. Lukitsen auton lisälukolla ja päätän viime hetkellä vaihtaa vaelluskengät saappaisiin, vaikka niiden pohjat eivät olekaan yhtä pitävät. Ison rinkan jätän autoon ja pakkaan päivärepun: kamera, kenttäpullo, Primus-keitin, soppa- ja teenkeittokattilat, ruokailuvälineet, päivän muona, sadeviitta ja vaihtovaatetta.  Karttalaukussa kartat ja kompassi, vyöllä GPS-paikannin, GSM-puhelin, Leatherman ja puukko sekä kaulassa kiikari. Vähemmälläkin herättää rajavartijoiden mielenkiinnon. Etsin satelliitit ja merkitsen auton sijainnin GPS:n muistiin. Ainakin löytäisin autolle takaisin.

 

Pysäköintipaikalta johtaa ulkoilureitti rajalle ja edelleen Norjan puolelle. Seuraan polkua, kunnes tulen alas laaksossa olevalle pienelle koskelle, joka on merkitty nähtävyydeksi ja josta kaksikin eri polkua jatkuu Norjan puolelle, mutta minun kannaltani väärään suuntaan, pois rajalinjalta.

 

Kosken vieressä olevalla suolla on norjalainen vanhempi pariskunta hillassa. He eivät puhu lainkaan ruotsia tai englantia, eivätkä ymmärrä kysymystäni haudasta. Kun olen poistunut heidän luotaan, juoksee mies perääni ja viittoilee paikalle osunutta ruotsalaisparsikuntaa, josko nämä voisivat auttaa.

 

Kiitän ukkoa ja kysyn varsin urheilulliselta vaikuttavalta pariskunnalta, ovatko he paikkakuntalaisia. Kyllä, he ovat Ruotsin puolelta Åresta ja retkeilevät usein tällä alueella. Kysyn edelleen, tietävätkö he mitään karoliinien haudasta.

-          Kyllä, sellainen on Handölissä, sinne on haudattu yli 600 sotilasta, joten olet aivan väärällä suunnalla.

-          Tarkoitan hautaa näillä seuduin, aivan valtakunnanrajalla.

 

Retkeilijät eivät ole koskaan kuulleet mistään haudasta, joten näytän heille valokopion Heikki Klemetin kirjoituksesta ja yritän kehnolla ruotsillani kääntää sen edes jotenkin ymmärrettäväksi. Retkeilijät suhtautuvat tarinaan hiukan epäuskoisina, mutta kiinnostuneina. Kartat kaivetaan esille ja etsimme yhdessä turhaan Järvbäcksvallenia tai merkintää muinaismuistosta. Ruotsalaisilla on hyvä tunturikartta, joka ulottuu pitkälle Norjan puolelle. Mieleen tulee ajatus siitä, että jos näiden kanssa joutuisi vetäytymään Norjasta, niin olisi ainakin kunnon kartat. Mitään viitettä hautaan tai merkintöjä poluista ei ole; tunturiylänkö on aivan autio paikka.

 

Erottuani ruotsalaisten seurasta alan suunnitella reittiä ylängölle. Metsä on tunturin alarinteellä koskemattoman tiheä ja ainoa kulkukelpoisen näköinen väylä on itse rajalinja. Keinottelen itseni kallioiden yli paikkaan, jossa rajalinja alkaa nousta ylös tunturille. Pieni omantunnon pistos käy mielessä, kun alan kavuta ylös jyrkkää rajalinjaa; mitähän poliisi tai rajavartiosto tästä sanoo. Pelko on kuitenkin turha; seuraavan lähes 12 tunnin aikana en tapaa yhtään elävää ihmistä.           

Hautalampi

 

Rinne on lähes pystysuora, liukkaan ruohoinen ja täynnä suuria kiviä. Otan tukea käsilläni ja lähes ryömien nousen ylös rinnettä välillä pysähtyen puuskuttamaan; tämähän on melkoinen urakka.

 

Pari sataa metriä ylöspäin ja olen puurajalla, jossain 700 metrin korkeudella merenpinnasta. Tiheä kuusikko loppuu ja ympärillä on vain paljasta kalliota, jossain painanteissa suoturpeessa olevia lämpäreitä, varpukasvillisuutta ja siellä täällä muhkuraisia koivuja. Edessä on aina kalliota, jonka takaa näkyy vain taivasta, mutta kun on päässyt kallion päälle, on edessä jälleen uusi kallio. Loputtomiin.

 

Maantien äänet ovat jääneet taakse jo kauan sitten, mitään jälkiä ihmisestä ei ole näkyvissä lukuun ottamatta rajalinjalle raahattuja kiviä. Piekana lekuttelee taivaalla ja tekee sitten kaksi syöksyä aivan pääni yli. Lopulta se lehahtaa muhkuraisen tunturikoivun oksalle ja jää siihen jurottamaan.

 

Loputtomalta tuntuneen nousun jälkeen olen viimeisellä kalliolla: edessä avautuu tunturiylänkö, joka näyttää jatkuvan silmänkantamattomiin. Se on ikään kuin laakso kahdella puolella olevien kallioisten huippujen välillä. Laakso, mutta hyvin korkealla. Kiipeän alas kallionyppylältä ja olen ylängöllä.

 

Ensimmäinen outous on ilma. Se vaikuttaa omituisen puhtaalta ja ohuelta, mutta samalla selvästi siniseltä. Ilma on ikään kuin samalla kertaa ohutta ja käsin kosketeltavaa sinistä ainetta ympärilläni. En muista missään kokeneeni samanlaista outoa tunnetta.

 

Toinen ihmeellinen asia on täydellinen hiljaisuus. Edes tuulen suhinaa ei kuulu, vain omien saappaideni äänet kosteassa maassa. Pysähtyessäni kuulen selvästi oman sydämeni lyönnit. Silloin tällöin korviin tulevat vähäiset äänet alkavat tuntua oudon voimakkailta, pelottavilta.

 

Alan vaeltaa tunturiylänköä pitkin lounaaseen, rajalinjaa jonkin matkaa Ruotsin puolella seuraten. Luonto on samalla tuttua ja samalla vierasta; ikään kuin sekoitus Lapin tuntureita ja Etelä-Suomen rehevää lettosuota. Leveysasteina mitaten olen melko tarkkaan Pietarsaaren korkeudella. Erkki Matinpoika menehtyi kylmään kotiseutuaan etelämpänä.

 

Siellä täällä kasvaa muhkuraisia tunturikoivuja; ylempänä kummankin puolen rinteillä nekin loppuvat. Maata peittää tiheä ja monilajinen heinikko ja vaikka on elokuu, jotkut kukat kukkivat vielä. Toisin paikoin on tiheitä varpukasveja, toisin paikoin vetisiä lettolaikkuja ja paikoin kalliota. Joka puolella jaloissani vilistää hauskan kirjavia tunturisopuleita. Kaksi ketunpentua on pyydystämässä sopuleita. Minut nähdessään ne istuvat mättäälle ja kallistelevat päätään kuin miettien, pitäisikö tuota pelätä.

 

Olen unohtanut, että oikeastaan olen etsimässä joukkohautaa. Vasta kun näen oksalla nokkansa kolisuttavan korpin, muistan miksi olen kiivennyt ylängölle.

 

Sitten tulee ensimmäinen tunturipuron ylitys. Käärin kameran ja puhelimen muovipussiin ja huomaan, että puhelimessa ei ole lainkaan kenttää. GPS-laitteen jätän vyölle; se kestää useamman minuutin sukelluksen. Ajattelen hirtehisesti, että jos laite kastuu, en enää tarvitse sitä; itse en kestä yhtä pitkään veden alla.

 

Lapissa purot neuvotaan ylittämään kyljittäin, täällä on kasvot pidettävä virtaa vastaan. Jos kaatuu, on parempi kaatua mahalleen. Reppu selässä selälleen kaatuminen voi viedä hengen; yksinäistä kulkijaa ei kukaan ole auttamassa. Etsin pitkään riittävän tukevaa koivunrunkoa ja sitten puroon. Virtaus on todella voimakas ja joka hetki kaksi kolmesta pisteestä, kahdesta jalasta ja sauvasta, on pidettävä tukevasti paikallaan ja siirrettävä varovasti yhtä kerrallaan.

 

Ylitän karttaan merkityn latupohjan, joka on todellakin kesällä kulkukelvoton; sitä vedettäessä ei kosteikoista ole välitetty. Löydän myös tunturimajan; se on norjalaiseen tyyliin naurettavan pieni, siniseksi maalattu rakennus. Nautin sen portailla välipalaa.

 

Lampia on ylängöllä yllättävän paljon, mutta mikään niistä ei tunnu täyttävän kertomuksessa esitettyjä mittoja. On pilvistä, eikä lampiin näe kovin syvälle. Yhdessäkään en  näe kuusen runkoja. Lopulta löytyy isompi lampi parin sadan metrin päässä rajalinjasta ja mikä parasta, taustana olevat huiputkin vastaavat Klemetin kirjan valokuvia. Olisiko se tämä, alan jo olla jo pitkällä ohi Storvallenin talosta. Jatkan matkaa vielä kilometrin verran, mutta maasto alkaa laskea alaspäin ja muuttua peitteisemmäksi, joten palaan löytämäni lammen rannalle.

 

Tuijottelen uteliaana lammen pohjaan. Näkyvyyttä on vain metrin – kahden verran, ei suinkaan pohjaan asti. Parin metrin syvyydessä lammen reunalla näkyy puita, mutta minusta ne ovat ennemminkin lumen kuljettamia muhkuraisia tunturikoivuja kuin katkottuja kuusenrunkoja. Pahus, kun olisi jonkinlainen naara. Muistan, että isossa rinkassa olisi ollut ainakin rautalankaa, jolla voisi yrittää. Tai oikeastaan pitäisi olla sellainen pohjahara, jota meribiologit käyttävät. Tuollaisesta miesmäärästä täytyy jäädä melkoinen määrä metallinappeja ja muuta pohjaliejuun peittynyttä metallinpalaa, jotka saisi haraamalla ylös. Ja miksi ei myös luita ja pääkalloja? Tanskan soissa on rautakautisia muumioita ja Leväluhdan lammessa toista tuhatta vuotta vanhoja luita. Säilyttääkö hapan suovesi luut jotenkin paremmin, järjen mukaan olisi päinvastoin.

 

Pitäisikö yrittää sukeltaa lampeen ja kouria pohjaa? Kokeilen vettä; se on jääkylmää. Eikä ajatus joukkohautaan sukeltamisesta tunnu muutenkaan viehättävältä, vaikka mieltä kiehtookin ajatus lahjoittaa Tydalin museoon pussillinen luita ja karoliinitakin nappeja. Mitäköhän museonhoitaja mahtaisi tuumia?

 

Mutta vaikka miten tarkasti tähystän, ei lammessa tunnu olevan  mitään ihmiseen viittaavaa. Vain liejua, kiviä, vesikasveja ja muhkuraisia koivunrunkoja. Löytäisinpä kuusitukin! Koska metsänraja ei 1600-luvun kylmän ilmastovaiheen, pikku jääkauden, jälkeen ole voinut olla ainakaan nykyistä ylempänä, ovat kaikki 1700-luvun alkupuolelle ajoitettavat kuusenrungot varmasti ihmisen paikalle raahaamia. Yksi ainoa kiekko Klemetin näkemistä kuusenrungoista olisi melkoinen todiste sille, että tarinassa on jotain perää.   

 

Teen päiväleirin lammen rannalle ja alan valmistaa päivällistä. Keittoveden noudan kuitenkin lammen yläpuolisesta tunturipurosta, hautalammen veden juominen ei oikein innosta. Pian alkaa vesi  kiehua.  

 

Tarina murentuu

 

Ruokaa laittaessani alan miettiä Klemetin tarinaa kriittisesti.

 

Miksi hautalampi piti tukea kuusenrungoilla, joiden kaataminen, karsiminen ja raahaaminen paikalle alhaalta metsäalueelta on vaatinut päivien työn? Miksei voinut kaivaa laajempaa, mutta matalampaa hautaa, jota ei olisi tarvinnut tukea. Mikä järki oli yleensä raahata yli kaksituhatta ruumista juuri tälle tunturiylängölle. Tänne on todennäköisesti menehtynyt joitain kymmeniä, ehkä satojakin harhaan kulkeneita miehiä, mutta suurin osa kuolemantapauksista sattui muualla. Paikka on kyllä komea, mutta syrjäinen keskeiseksi hautapaikaksi. Miksi matkan varrella kuolleet haudattiin tien varteen ja 600 vainajaa jätettiin Handöliin, jos tavoitteena oli saada kaikki vainajat yhteen paikkaan?

 

Vihanneskeiton hautuessa kaivan esiin kartan ja alan tutkia etäisyyksiä. Kuvausten mukaan eniten kuolemantapauksia sattui yöleireissä  sekä avotunturissa. Ruotsin puolella suurimmat leiripaikat olivat Enan-joen varrella ja Storsnasenilla, jonne kuoli erityisen paljon miehiä. Enanin varrelta ruumiit olisi ollut järkevintä kuljettaa veneillä Handöliin, jossa jo oli kuudensadan vainajan hautausmaa. Tälle paikalle tuominen sen sijaan vaatisi  ensin joen ylityksen veneellä, ja sen jälkeen kilometrien vaelluksen vaikeakulkuisessa tunturimaastossa, jossa joutuu ylittämään kevättulvasta vuolaita tunturipuroja. Vielä järjettömämpää olisi kantaa Snasatuntureille, lähelle Handöliä menehtyneitä takaisinpäin lähes viisinkertainen matka kaikkine jokien ja purojen ylityksineen.

 

Ja miten Essandsjön järviylängölle paleltuneet. Oliko ylipäänsä mahdollista hakea vainajia Norjan puolelta, kun norjalaiset samaan aikaan kokosivat sotasaalista? Jotta luku 2 000, kolmestatuhannesta puhumattakaan, tulisi täyteen, pitäisi vainajia noutaa sekä Norjasta että varsin vaikeakulkuisilta rotkopaikoilta. Alkaa vähitellen tuntua siltä, että karoliineja ei ole haudattu ainakaan tälle ylängölle, jos heitä ylipäänsä on haudattu minnekään. Muistan alkumatkalla näkemäni ketunpoikaset ja korpin. Koko tarina alkaa murentua ja totuus karoliinien haudasta kirkastua.

 

Yksistään ruumiiden kuljetusoperaatio olisi vaatinut valtavan miesmäärän ja viikkojen työn. Jos kaksi miestä lähtee täältä hakemaan ruumista vaikkapa Lillsylen-tunturilta, eivät he varmasti ehdi valoisana aikana takaisin. Raskaassa tunturimaastossa vauhti jää kantamuksen kanssa väkisinkin lepotaukoineen pariin kilometriin tunnissa. Miehet olivat lisäksi nälän heikentämiä ja he joutuivat kuljettamaan sekä eväät että jonkinlaiset yöpymisvarusteet mukanaan. Ja ylittämään kevätkylmiä, syviä ja vuolaita tunturipuroja kahlaten – ja tuskin heillä oli edes vedenpitäviä saappaita. Kauempina olevat vainajat vaatisivat siis ainakin parin päivän työn ja lähimmätkin tunteja. Miestyövuorokausien määrä olisi melkoinen.

 

Ja millä vainajat ylipäänsä kuljetettiin? Ruumispaareilla? Voiko kettujen repimää kalmoa kantaa paareilla lähes pystysuoraa rinnettä tai syvän joen yli kahlattaessa. Olisiko ruumiinkuljettajilla purjekankaisia tai nahkaisia säkkejä, joihin ruumiit voisi kerätä. Tuskin, mistäpä köyhillä talonpojilla olisi ollut kangasta tai vuotia ruumissäkeiksi. Tietysti on olemassa vähemmänkin kunnioittavia tapoja saada ruhjoutunut ruumis ylös rotkosta….

 

Erikoisen makuinen norjalaismakkara tuntuu takertuvan kurkkuun, mutta jatkan aloittamaani ateriointia ja pohdintoja. Hevosella ei tälle ylängöllä ole asiaa, mutta olisiko  talonpojilla ollut taakkaporoja? Luultavasti porot oli syöty tai viety muihin tarpeisiin, ja lisäksi mikä tahansa poro, edes ajoporo, ei ilman pitkää koulutusta kelpaa kuormaa kantavaksi taakkaporoksi. Eikä ruumista voi paljaaltaan sitoa poron kantosatulaan; taas tarvitaan säkkejä.

 

Ruumiinkuljetuksen logistiikka alkaa tuntua kohtuuttoman mutkikkaalta. Loppupäätelmäksi tulee, että kuvatunlaisen haudan kaivaminen ja yli kahdentuhannen ruumiin kuljettaminen ennen kuin ketut ja korpit ehtivät repiä ne palasiksi, sekä kaikkien kaivuu- ja kuljetusmiesten muonittaminen, vaatisi monisatapäisen ja laajalta alueelta kerätyn talonpoikaisjoukon mobilisoinnin, tarvikkeita ja muonavaroja. Noin laajan työvelvollisuuden ja pakko-oton toteuttaminen olisi jättänyt kosolti merkintöjä dokumentteihin. Onko yhdessäkään säilyneessä asiakirjassa merkintää siitä, että se ja se kuoli hukkumalla kantaessaan ruumispaareja yli joen? Tai sai tilalleen verovapauden loukkaannuttuaan joukkohaudan rakennustyömaalla. Tai että siitä ja siitä talosta ne ja ne veroparselit on toimitettu hautaustyössä  työskentelevien muonitukseen? Historiantutkimus saa tietoja paljon pienemmistäkin työmaista vaikkapa kirkonasiakirjoja, maaveroluetteloita tai voudintilejä tutkimalla; miksi siis näin isosta operaatiosta ei olisi merkintöjä?

 

Vaikka Heikki Klemetti ei varsinaisesti ollut koulutukseltaan historiantutkija, hän on tehnyt merkittäviä ja tarkkoja arkistotutkimuksia niin kirkonrakentajista kuin ruotusotamiehistäkin. Miksei hän esitä yhtäkään lähdeviittausta, joka liittyisi hänen kuvaamaansa hautalampeen? Eikö hän ollut löytänyt niitä vai eikö edes halunnut etsiä?   

 

Astioita pestessä tulee mieleen selkein ja pragmaattisin kysymys: onko kertomuksen mukaisen haudan kaivaminen ylipäänsä mahdollista ja onko lopputuloksena kirkasvetinen lampi?

 

Haen koivikosta tukevan oksan ja alan kaivaa kuoppaa rinteeseen. Vaikka on elokuun alku, kuoppa alkaa heti hiljakseen  täyttyä vedellä. Lumien sulamisvaiheessa täyttyminen olisi vielä nopeampaa. Jo ensimmäisen metrin jälkeen kaivaminen kävisi veden takia mahdottomaksi. Jos siis haluaisi kaivaa puulapiolla viisi metriä syvän ja halkaisijaltaan viisikymmentä metriä olevan kuopan, tarvittaisiin melkoinen tehokas pumppu. Toki 1700-luvulla osattiin rakentaa jonkinlaisia puisia pumppuja, ainakin laivoihin, mutta yleensä  laiva upposi vähänkin suuremman vuodon saatuaan. Ja läpeensä vettyneestä tunturin rinteestä tulee vettä enemmän kuin mikään miesjoukko pystyy pumppaamaan. 

 

Ja jos oletetaankin, että hauta saatiin jollain keinoin kaivetuksi ja siihen ladottiin 2 000 ruumista ja multakumpu päälle, mikä on lopputulos? Tuskin ainakaan kirkasvetinen lampi. Ennemminkin rehevä suo, sellainen, joita olen päivän aikana ylittänyt useitakin; ehkä todellisten hautojen yli vaeltaen. Kaikki lammet, joita olen löytänyt, ovat jatkuvassa virtauksessa, niihin virtaa ja niistä virtaa jatkuvasti vettä. Seisova vesi soistuu.

 

Tarina tunturilammeksi muuttuneesta ”kuningaskummusta” alkaa näyttää mahdottomalta; kyseessä on yksi kansantarina muiden joukossa.

 

Mutta uskoiko sivistystä saanut mies todella täysin mahdotonta kansantarinaa? Vai oliko hän uskovinaan?

 

Yhtäkkiä tajuan tarinan todellisen sisällön: kyseessä on toisinto vanhasta transsubstantiaatiotarinasta! Samalla tavalla, kuin leipä ja viini muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, Neitsyt Marian verikyyneleet hohtaviksi rubiineiksi tai marttyyripiispan ruumis tuoksuvaksi mirhamiksi, samalla tavalla muuttuvat sankarivainajien kalmot kristallinkirkkaaksi tunturilammen vedeksi.

 

Ruotosotamiehellä oli paljon velvollisuuksia mutta vain kolme oikeutta: oikeus sotilaspuustellista rauhan aikana saatavaan elatukseen, oikeus sotilaseläkkeeseen tultuaan invalidiksi ja oikeus sotilaskunniaan. Sotilaskunnian tärkein sisältö oli oikeus tulla haudatuksi sotilaallisin kunnianosoituksin.

 

Sotilaskunnian mukaista hautaamista on pidetty ja pidetään edelleen hyvin tärkeänä. Kuvaukset menneistä taisteluista ovat täynnä mainintoja siitä, että osapuolet sopivat tulitauosta voidakseen koota ja haudata vainajansa. Minäkin olen saanut aikanaan koulutusta niistä yksityiskohdista, joita liittyy kaatuneiden huoltoon; rehellisesti sanottuna jopa enemmän kuin vaikkapa sotavankien käsittelyyn kansainvälisten sopimusten mukaan  liittyvistä vaatimuksista.

 

Kaatuminen taistelussa tai paleltuminen tunturille ei tunnu kovin miellyttävälle, vaikkakin ehkä jossain mielessä kunniakkaalle. Sen sijaan se, mitä ruumiille todellisuudessa tapahtui, ei ole pelkästään epämiellyttävää vaan kunniatonta. Olisiko isänmaallinen kansanvalistaja ja innokas suojeluskuntamies voinut kertoa oppilailleen ja lukijoilleen totuuden karoliinien haudasta, totuuden heidän kohtalostaan?

 

Rotkoon pudonneen sotilaan ruhjoutuneen ruumiin joutuminen kettujen ja korppien ruuaksi ei ole kaunista mutta totta, tarina kalmojen muuttumisesta kristallinkirkkaaksi tunturilammeksi on kaunis, mutta ei tosi. Valistajalle totuus on sittenkin suhteellinen: opettajan tehtävä on auttaa oppilasta jäsentämään ja ymmärtämään asioita ihanteiden maailmassa. Adamin hauta ei todellisuudessa ole Golgatan kallion alla, kirkossa oleva pyhäinjäännös ei todellisuudessa ole aito ja karoliinien ruumiit eivät todellisuudessa ole voineet muuttua tunturilammeksi. Mutta jos oppilas sisäistää opetettavan asian osaksi ihanteidensa maailmaa, on tarkoitus saavutettu. Tärkeintä on se, miten opetus auttaa oppilasta elämään elämänsä ihmisenä, ei niinkään se, mikä tiukasti ottaen on totta. Kaiken kaikkiaan uskon, että Heikki Klemetti ei todellisuudessa uskonut tarinaan karoliinien haudasta –hän vain toisti sen, koska se soveltui hänen edustamaansa ideologiaan.   

 

Yritän kuvitella, miten tarina hautalammesta on syntynyt: Vanhus, jonka omatuntoa  yhä painaa muisto sankarivainajien kunniattomasta kohtalosta ja joka vielä muistaa lapsuudessaan kuulemiaan pyhimystarinoita, on päreen valossa tarinoinut lapsenlapsilleen. Sen sijaan, että hän olisi kertonut todellisia nuoruusmuistojaan tuntureilla näkemistään vaalenneista luista, hän onkin sepittänyt kauniin tarinan sankareista, joiden ruumiit ovat muuttuneet kirkkaaksi lammeksi.

 

Ja ehkä vaarilla on ollut puhtaasti käytännölliset tavoitteet (tai kansatieteilijä sanoisi, että kyseessä on opetustarina): ”Eivätpähän pennut huku tunturilampeen, kun eivät ruumiita pelätessään uskalla mennä lähellekään…..” 

 

Martin

 

Tulin Norjaan Pohjois-Ruotsin kautta. Viimeisen yön ennen Selbua vietin Mo i Ranan eteläpuolella, pienellä, mutta kauniilla leirintäalueella tunturijärven rannalla.

 

Leiriydyttyäni ja syötyäni otan mukaani muutaman oluttölkin ja menen istumaan rannassa olevan nuotion ääreen. Nuotiolla istuu pari norjalaista perhettä ja suunnilleen minun ikäiseni yksinäinen mies.

 

Norjalaisperheet keskustelevat keskenään omalla kielellään, mutta mies kysyy minulta englanniksi, olenko norjalainen. Kun kerron olevani Suomesta, hän innostuu kovasti ja kertoo itsekin käyneensä pari kertaa Suomessa. Hän on nimeltään Martin ja kotoisin Hampurin luoteispuolelta. Tarjoan hänelle oluen.

 

Martin on selvästi halukas keskustelemaan ja kyselee, olenko ollut aikaisemmin Norjassa. Kerron hänelle aikaisemmista matkoistamme Lofooteille ja Norkapiin , sekä viime kesän (2000) matkastani Varankiin Barentsinmeren rannalle. Tarjoan Martinille oluen ja kerron Varangin tuntureista ja lintusaarista.

 

Nyt Martin todella innostuu ja minua alkaa harmittaa avaamani keskustelunaihe; huomaan, että hän tietää linnuista paljon minua enemmän. Martin kertoo omista retkistään Pohjanmeren rannikolle, jossa nousuvesi paljastaa joka päivä näkyviin lietteisiä luotoja. Luotojen lietteessä elää erilaisia pieniä matoja, nilviäisiä ja äyriäisiä, ja tuhannet muuttavat vesilinnut pysähtyvät luodoille ruokailemaan. Keväisin luodoilla voi kohdata massoittain Siperiaan matkalla olevia hanhia ja muuta arktisen luonnon linnustoa.

 

Norjalaisperheiden vetäydyttyä yöpuulle käyn hakemassa lisää olutta. Martin puolestaan noutaa autostaan pullon saksalaista weinbrandia, jota otamme saksalaiseen tapaan oluen kyytipoikana. Jotenkin tuntuu, ettei Martin ole oikein vakuuttunut siitä, että olisin tullut lintujen takia Norjaan. Yhtäkkiä hän katsoo minua pitkään ja kysyy, miksi oikeastaan olen tullut Norjaan.

 

Koska vielä siinä vaiheessa uskon vakaasti karoliinien hautalammen olemassaoloon, kerron hänelle Klemetin tarinasta. Martin on hiukan epäilevän tuntuinen, mutta ihastunut: kolmen tai edes kahdentuhannen miehen joukkohauta olisi eurooppalaisittainkin sensaatiomainen historiallinen löytö!  Jutellessamme huomaan, että Ruotsin sotahistoria ja Kaarle XII ovat hänelle tuttuja; tosin suomalaisten osuudesta Ruotsin suurvaltakauden sotiin tai Kaarlen hyökkäyksestä Norjaan hän ei ole koskaan kuullutkaan. Euroopan perspektiivistä sekä Suomi että Norja ovat sittenkin periferiaa.

 

Jotenkin tuntuu, että Martin on tehnyt kysymyksensä vastakysymystä odottaen ja kysyn puolestani, miksi Martin sitten on tullut Norjaan. Vastaus on hänellä valmiina: hän on aina halunnut nähdä tämän kolkan Norjaa, jossa hänen isävainajansa Hans vietti pari vuotta toisen maailmansodan aikana.

 

Sodan alettua nuori Hans oli opettajansa innoittamana liittynyt Hitler Jugendiin ja 17 vuotta täytettyään hakenut vapaaehtoiseksi SS-joukkoihin. Hänet hyväksyttiin vartiomieheksi ja määrättiin Norjassa palveleviin miehitysjoukkoihin.

 

Kesät Norjan rannikolla olivat olleet lämpimiä ja luonto mahtavaa; jylhät tunturit ja vuonot kauneinta, mitä hän koskaan oli nähnyt. Nuori Hans oli viihtynyt seudulla erinomaisesti ja tuntenut olevansa lomalla, kaukana sodasta. Palvelus oli kevyttä vartiopalvelusta; vain kerran Hans oli vähällä päästä hengestään törmättyään vartiopolullaan englantilaiseen kommandoryhmään.

 

Seudun asukkaat olivat hyvin saksalaismielisiä ja englantilaisvastaisia; seikka, jota elossa olevat sodan nähneet norjalaiset eivät nykyisin liiemmin korosta. Hansilla joka tapauksessa oli hyvät välit ja lämpimiä kontakteja paikallisiin asukkaisiin. Sitten kaikki muuttui.

 

Muualta tulleet vastarintamiehet surmasivat väijytyksestä kaksi saksalaista sotilasta ja armeijakunnan esikunnasta annettiin määräys polttaa kostoksi kaksi kylää. ”Hiton ikävää hommaa”, oli Hans muistellut vähän ennen kuolemaansa.

 

Tuijotamme nuotioon. Aurinko laskee tunturien taakse. Yritän miettiä jotain sanottavaa ja mutisen, että miehittäjinä ruotsalaiset ja suomalaiset täälläkin olivat aivan samoin kuin 30-vuotisen sodan Saksassa. Sota nyt vain on sellaista. Tajuan, että Lapin sodasta on ainakin syytä olla puhumatta mitään.

 

Istumme pitkään aivan hiljaa. Yhtäkkiä Martin kääntyy minuun päin, tarttuu käteeni ja kuiskaa: ”Matii, historia on oikeastaan hirvittävä asia; se on pelkkää sotaa.”

 

- ”Niin, ja kuolemaa”, vastaan hiljaa, ja ajattelen tuntureilla olevaa hautaa.    

 

Epilogi

 

Kirjoitan tätä samaan aikaan, kun Yhdysvaltojen sotilaskoneet moukaroivat vihollisasemia Afganistanin vuorilla. Ihmiskunta ei ole oppinut mitään.

 

Samaan aikaan tunturiylängöllä Storeklukenin suojassa vallitsee lähes täydellinen hiljaisuus. Ruska on päättynyt, varpujen lehdet ovat muuttuneet ruskeiksi ja pudonneet kuolleeseen ruohikkoon, jossa kohmeiset sopulit piipertävät lumipeitettä odottaen.

 

Piekana on muuttanut. Nuoret ketut kulkevat ylängöllä tarkkaavaisina, pää kallellaan, sopulien liikkeitä kuunnellen. Mereltä puhaltaa kostea tuuli, joka jähmettyy varpuihin valkeaksi kuuraksi.

 

Hetkeksi aurinko tulee näkyviin ja kultaa kahdentuhannen karoliinin haudan.


 

 

 

Lähteitä ja huomautuksia

 

Kaarle XII on suosittu tutkimuskohde erityisesti Ruotsissa. Ruotsinkielistä aineistoa löytyy sekä kirjallisuudesta että internetistä. Erityisen suosittu aihe netissä tuntuu olevan vanha ongelma Kaarle XII:n tappamasta luodista, jonka väitetään olevan sotilastakin nappi. Koska en ole nootittanut tekstiä, en luettele tässä lähdeviittauksia yleisiin historiateoksiin, joiden tietoja olen luonnollisesti käyttänyt kuvauksen pohjana.

 

Lainaus hautalampi-tarinasta on  teoksesta Heikki Klemetti: Kuortaneen vaiheita sanoin ja kuvin, Porvoo 1932. Lyhennelmä tekstistä – lainauksena, mutta ilman pienintäkään kritiikkiä  – on  Pohjanmaan paikallishistoriallisen tutkimuksen perusteoksessa Aulis J. Aalanen: Etelä-Pohjanmaan historia, Osa IV:1, Vaasa 1948. Uudemmista teoksista en sitä ole löytänyt.

 

Kuolemanmarssin aikalaiskuvausten ehdoton ykkönen on 1680 – 1750 eläneen papin, kirkkoherra Nils Idmanin saarnakokoelmassa oleva saarna Folcketz Roop på Norska Fiällerna, joka perustuu hänen kokemuksiinsa sotilaspappina tuolla retkeltä. Se on julkaistu kokoomateoksessa Historiallinen arkisto VII (1881) ja Antti Nuuttilan suomennoksena teoksessa Suomen sana, osa 8, Porvoo 1964. Saarna sisältää paitsi historiallisesti, myös kaunokirjallisesti korkeatasoisen kuvauksen tapahtumista; tosin alamainen valittelu Kaarle XII:n kuolinsanoman miehissä synnyttämistä reaktioista on epäaito ja nykyihmistä huvittava. – Ainakin Z. Topelius Välskärin kertomuksissaan on selvästi käyttänyt Idmanin tekstiä lähtenään. 

 

Tärkein käyttämäni painettu sukuhistoriallinen lähde on Keski-Pohjanmaan historiasarjaan kuuluva teos Pentti Virrankoski: Kokkolan pitäjän yläosan historia, Kokkola 1961; siihen perustuu mm. Juho Pollarin elämän kuvaus.

 

Kaikki sukuhistorialliset lähteet ovat luetteloituna sukututkimuksessa käyttämääni tietokantaan (FamilySearch™ / Personal Ancestral File 5.1), josta annan asiasta kiinnostuneille haluttaessa HTML-kopion. En kuitenkaan ainakaan  ennen syksyä 2002, koska kaikki tallennetut tiedot on tarkistettava. Päivitin nimittäin keväällä 2001 ohjelman englanninkielisestä versiosta 5.0 uuteen ruotsinkieliseen versioon 5.1 ja osa ”amerikkalaisista” päivämääristä jäi muuntumatta eurooppalaiseen muotoon ja nyt ne olisi käytävä yksitellen läpi.

 

Tekstissä olen käyttänyt paikannimistä pääasiassa norjankielisiä muotoja siitä huolimatta, että ruotsinnos jossain tapauksessa saattaisi olla tutumpi. Historiallisten henkilöiden nimet on vakiintuneeseen tapaan suomennettu. Näin on myös talonpoikaisten esi-isieni kohdalla, vaikka heidän nimensä ovatkin lähdedokumenteissa ruotsiksi. Sukunimen Löijä olen kirjoittanut nykymuodossa, vaikka se 1700 – luvun asiakirjoissa kirjoitetaan Löjä – seikka, joka muuten aiheuttaa kiusaa Suomen sukututkimusseuran internet-tietokantaa käytettäessä.

 

Jos joku tämän lukijoista sattuisi joskus vaeltamaan Storlienistä koilliseen pitkin Ruotsin ja Norjan rajaa, ja löytäisi tunturiylängöltä lammen, jossa näkyy kuusen runkoja, niin kerokoon minulle sen tarkan sijainnin (joko koordinaatteina tai tarkkoina suuntina tunturinhuippuihin). Lupaan käydä paikalla paremmin varustettuna.

 

Mutta ehkä se on turhaa. Palaan joka tapauksessa joskus noille tuntureille, sillä kerrankin tunturipuron vettä juotuaan ikävöi sen äärelle uudelleen. Ja tarina hautalammesta lienee sittenkin vain tarina.


 

 

 

Lopuksi ”lain vaatima varauma”.

 

 

Sekä tässä tarinassa että vuonna 2000 tekemässäni kuvasarjassa ”Barentsinmeren rannalla” kerrotaan ihannoiden yksin tehdyistä retkistä tunturille. On kuitenkin muistettava, että Norjan lainsäädäntö tai ainakin tunturivaellusta koskevat ohjeet kieltävät  vaeltamasta yksinään tai ylittämästä valtakunnan rajaa merkittyjen vaelluspolkujen ulkopuolella.

 

Kiinteiden muinaisjäännösten yksityinen tutkiminen ja jopa niihin kajoaminen on kielletty laissa.

 

Tämän kirjoittaja ei ota minkäänlaista juridista tai moraalista vastuuta siitä, että joku innostuu seuraamaan esimerkkiäni.

 

Onnettomuuden sattuessa yksinäinen kulkija on täysin avuton; edes GSM-yhteys ei ole autiolta tunturialueelta mahdollinen. Sää vaihtelee yllättäen ja näkyvyys voi sumun takia heikentyä äkillisesti. Norjan tuntureilla ovat jokien ylitykset erityisen vaarallisia, koska virtaus on todella kova. Myös maaston jyrkkyyserot ovat paljon suurempia, kuin mihin vaikkapa Lapissa on tottunut.

 

Psyykkiset reaktiot voivat olla yllättäviä; turhaan ei tuleva noita, ”myrrysmies”, viettänyt yksinäisiä viikkoja tunturissa vain luonnon ääntä kuunnellen. Vaellus autiolle tunturille on lyhin matka, minkä ihminen voi tehdä: silloin tekee matkan omaan sisimpäänsä.  Mutta rehellisesti sanottuna yksinäinen vaellus tunturissa – lyhytkin – on suurinta ylellisyyttä minkä ihminen voi itselleen suoda.

 

Jos olet kiinnostunut Norjan tuntureiden antamista mahdollisuuksista, löytyy tietoa mm. Suomen matkailuliiton opaskirjasta ”Polkuja tuntureilla” sekä sopivilla hakusanoilla netistä. Sylenin (tai ”Syltenin”) tunturialueesta löytyy lisäksi ”täsmätietoa” mm. Trondheimin matkailijayhdistyksestä (p. +47-7-52 38 08) tai Tydalin matkailutoimistosta (+47-7-81 54 52) sekä ruotsin puolelta Storulvånsin tunturiasemalta (46-647 722 00).